Taiwanin järjestelmällisyydestä Filippiinien sekamelskaan

Matkamme Filipiineille oli alkamassa. Filippiinit on ainakin itselleni ollut melko mystinen maa, jonne jo pitkään olen halunnut matkustaa. Filippiinejä ajatellessa, ensimmäiset asiat jotka tulevat mieleen on kauniit hiekkarannat ja maan arvaamaton luonto. Tietenkin olemme myös kuulleet paljon maan korruptiosta ja rikollisuudesta, sekä kidnappauksista, jossa turistit ovat olleet kohteena. Kidnappaukset ovat onneksi olleet hyvin harvinaisia ja uskoimme, että pärjäisimme ihan hyvin maassa, jos vain käyttäisimme maalaisjärkeä, emmekä matkustaisi alueille, joiden ei katsota olevan turvallisia turisteille. 

Emme oikeastaan tunne ketään, joka olisi käynyt Filippiineillä, joten ajattelimme, että Filippiinit ei ole niin turistinen kuin esimerkiksi Thaimaa ja muut Kaakkois-Aasian maat. Meitä kiinnosti myös Filippiinien ruokakulttuuri, koska emme oikeastaan tienneet siitä mitään. Harvoin sitä ulkona edes törmää Filippiiniläisiin ravintoloihin. Meillä oli siis jonkinlaiset odotukset Filippiineistä. Odotimme erityisesti sitä, että pääsisimme rentoutumaan hiljaisille hiekkarannoille ja tutustumaan paikalliseen kulttuuriin. 

Lentomme Manilaan lähti kello kahdeksan jälkeen illalla, joten lähdimme hotellistamme, joskus vähän ennen kello kuutta. Meillä oli se hyvä puoli, että bussi Taoyuanin lentokentälle kulki hotellimme kautta, joten ei tarvinnut varata ylimääräistä aikaa bussiaseman löytämiselle. Saavuimme lentokentälle vasta kello seitsemän jälkeen (lentokenttäbussi oli aivan järkyttävän hidas, koska se kulki monen hotellin kautta, mitä emme tietenkään olleet ottaneet huomioon). Onneksi kuitenkin kerkesimme ajoissa lentokentälle, vaikka siellä tuli vähän kiire turvatarkastuksien yms. kanssa. Puoli tuntia ennen lentomme lähtöä, meille ilmoitettiin, että lennonlähtö viivästyisi tunnilla. No ei tässä mitään. Aika hyvin kaikki lentomme tähän asti ovat pysyneet aikataulussaan ja olimme vain iloisia, että mitään peruutuksia ei ollut sattunut meidän kohdalle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme olleet Manilassa puoli kahdeltatoista, mutta nyt olisimme perillä vasta keskiyön jälkeen.
 Olemme matkallamme yrittäneet välttää lentoja, jotka saapuvat maahan keskellä yötä. Yöllä on  suurempi riski joutua ryöstetyksi tai muuten vaan ongelmiin. Tällä kertaa kyseinen lento kuitenkin oli niin halpa, että päätimme ottaa sen. Olimme tietenkin etukäteen varanneet huoneen itsellemme yhdeksi yöksi, jotta keskellä yötä ei tarvitsisi etsiä mitään majoituspaikkaa. Olimme myös lähettäneet sähköpostia varaamaamme guest houseen, jospa heidän palveluihin kuuluisi kuljetus majoituspaikkaan. Harvoin guest houseihin kuuluu tällaiset palvelut ja tämä asia päti myös kyseisessä majoituspaikassa. Jotta voisimme kuulostaa vielä enemmän vainoharhaisilta, niin Simo oli merkinnyt puhelimensa karttaan majoituspaikamme sijainnin, jotta voisimme nähdä, että taksikuski varmasti vie meidät oikeaan paikkaan. 

Filippiinien lentokenttä on yksi sekavammista lentokentistä missä olemme käyneet. Kesti nimittäin ikuisuus ennen kuin löysimme ulos lentokentältä. Oikeesti, miten voi olla niin vaikeata löytää ulos lentokentältä!? :D Samanlainen säätö jatkui taksien kanssa. Manilassa on tarjolla kahdenlaisia takseja, valkoisia ja keltaisia. Valkoiset taksit ovat yleensä halvempia ja luotettavampia. Netistä löytää hyvin tietoa kyseisistä takseista ja niiden eroavaisuuksista. En nyt tässä kirjoituksessa paneudu asiaan sen enempää. No meillä oli tosi vaikea löytää valkoista taksia, koska kaikki lentokentällä olevat taksit olivat keltaisia. Hämmästelimme sitä, miten paljon poliiseja sijaitsi lentokentän ulkopuolella. Monet poliisit, auttoivat ilmeisesti turisteja ja paikallisia taksien kanssa. Uskaltauduimme itsekin kysymään poliisilta apua, mistä löytäisimme valkoisen taksin. Saimme ohjeeksi mennä lentokentältä rappusia ylös yläkertaan. Valkoiset taksit eivät saa tulla saapuvien matkustajien puolelle, vaan saavat ainoastaan tulla lähtevien matkustajien puolelle. Kun vihdoin löysimme valkoisen taksin, oli vuorossa selittää taksikuskille mihin majoituspaikkaan halusimme. Taksikuski oli vanha papparainen, joka ei tietenkään puhunut ollenkaan englantia. Löysimme taksin läheltä poliisin, joka puhui englantia ja selitti taksikuskillemme mihin halusimme mennä. Tai sitä ainakin  toivoimme :D Haha. Ikinähän sitä ei tiedä, onko kyseessä korruptoitunut huijjaripoliisi :D 

Pääsimme vihdoin matkaan ja lopulta Manilan keskustaan. Taksikuskillamme oli koko taksimatkamme ajan hirveä tupakkayskä. Välillä ajattelimme matkan aikana, että miehen sydän varmasti kohta pettää. Oli kyllä niin hirveän kuuloista. Hyvä, että mies ylipäätänsä pystyi keskittymään ajamiseen ja pitämään silmiään auki.  
Hetken ajettuamme Manilan keskustassa, huomasimme, että kuskimme oli ilmeisesti vähän eksynyt. Olimme tulleet ihka oikealle huorakadulle. Nuoret tytöt seisoivat pienissä vaatteissa kadun varrella, odottaen asiakkaita. Ajattelimme, että meidän tuurilla majoituspaikkamme tietenkin sijaitsee huorakadulla. Onneksi näin ei ollut, vaan kuskimme sai ohjeeksi kadulla olevalta henkilöltä, ajaa vielä hetken eteenpäin. Löysimme vihdoin majoituspaikamme ja maksoimme taksimatkasta kuskille. Pieni vinkki meiltä, maksa aina tasarahalla taksikuskille. Emme nimittäin meinanneet saada vaihtorahojamme takaisin. Meillä oli tietenkin vain suuria seteleitä mukana, koska olimme juuri käyneet pankkiautomaatilla lentokentällä, emmekä olleet kerenneet vaihtaa rahoja pienempiin seteleihin. Filippiineillä tämä kuulemma on melko yleistä, taksikuskit eivät pidä vaihtorahaa mukana tai sitten vain sanovat, että heillä ei ole rahaa. Itse saimme osan rahoista takaisin (emme läheskään kaikkea), vaikka mies aluksi sanoi, että hänellä ei ole ollenkaan vaihtorahaa. Kyllä sitä rahaa alkoi näkymään kun sitä vähän vaati. Ehkä jonkun mielestä kuulostamme ahneita, mutta itse en halua tukea minkäänlaista huijaustoimintaa, vaan annan mieluummin rahojani rehellisille ihmisille.

Guest housessa meitä vastassa oli filippiiniläinen mies. Kerroimme hänelle, että meillä on huonevaraus täksi yöksi. Ilmeisesti majoituspaikassa oli sattunut jokin sekannus, koska meille ei ollut huonetta varattuna. Olimme etukäteen kyllä ilmoittaneet majoituspaikkaan, että tulemme vasta puolenyön jälkeen, joten tämä tieto piti kyllä olla heillä. Mies kuitenkin järjesti meille huoneen, itseasiassa kokonaisen dormin, jossa oli kaksi kerrossänkyä. Saimme onneksi koko huoneen omaan käyttöömme, koska olimme kuitenkin maksaneet yksityishuoneesta. Huoneemme oli erittäin erittäin yksinkertainen, siellä ei nimittäin ollut mitään muuta kuin sängyt ja vuodevaatteet. Kävimme pikaisesti majoituspaikan baarissa ostamassa itsellemme vettä, koska meillä oli aivan järkyttävä jano. Baarissa oli yllätykseksemme, täysi meno päällä. Lattialla istuskeli kymmenisen länsimaalaista turistia, olutta juoden. Me olimme aivan loppu ja halusimme nopeasti nukkumaan. Aamulla suunnitelmamme oli etsiä toinen majoituspaikka. Emme halunneet jäädä dormiin nukkumaan ja halusimme muutenkin käydä katsomassa löytäisimmekö alueelta halvemman ja paremman yösijan.

Taroko Gorge - Kielettyjä polkuja part II

Huomattuamme, että olimme eksyneet niin sanotulle "kielletylle polulle", koska olimme menneet sinne ilman lupaa, halusimme nopeasti kiirehtiä paikalta pois. Meillä oli noin puolitoista tuntia aikaa, kunnes viimeinen bussi lähtisi Taroko Gorgesta. Matkaa bussiasemalle oli vielä noin neljä kilometriä, joten päätimme juosta loppumatkan, jotta varmasti kerkeäisimme viimeiseen bussiin. Juostuamme hetken saavuimme vihdoin vähän aukeamalle alueelle. Olimme tulleet rotkon pohjalle, joka oli vehreän viidakon ja kauniin vuoriston ympäröimä. Rotkon keskellä kulki joki, mutta siihen aikaan oli niin kuivaa, että vettä oli pohjalla hyvin vähän. 
Oli vaikea uskoa, että juuri hetki sitten olimme itse olleet yhden korkean vuoren päällä ja viidakon syvyyksissä. Oli aivan pakko ottaa kuvia kyseisestä paikasta, vaikka aikaa oli niukasti. Oli niin mielettömän näköiset maisemat! Ihan kun olisi tullut Jurassic Parkiin :D Haha.

Matka Taroko Gorgen pääportille ei ollut helpoimmasta päästä, vaikka niin olimme ajatelleet. Alussa polku oli hyväkuntoinen ja selkeä, mutta hetken käveltyämme se vain yhtäkkiä päättyi. Mietimme, että mikä juttu tämä nyt on. Edessämme oli vain suuria kiviä, eikä minkäänlaista polkua. Kivien läpi oli vain pakko kiivetä, jotta pääsi taas edessä olevalle polulle. Yhdessä vaiheessa oli myös pakko siirtyä alas kuivalle joenpohjalle, koska mitään muuta reittiä ei ollut. Onneksi joki oli niin kuiva, että pohjalla pystyi kävelemään. En tiedä miten muuten olisimme päässeet eteenpäin :D Käveltyämme hetken joenpohjaa pitkin, näimme että edessä alkoi taas polku. Jotta polulle pääsi, oli taas kiivettävä edessä olevien isojen kivien päällä, koska polku sijaitsi maanpinnasta noin parin metrin korkeudessa. Muistan ajatelleeni, että onpas kyllä vaikeakulkuinen polku. Olimme kuitenkin ymmärtäneet, että kyseinen polku oli aika turistinen ja paljon käytössä, koska se sijaitsi niin lähellä Taroko Gorgen pääporttia.

Tämän retken kruunasi vielä se, että villisika yllätti meidät lähellä olevasta pusikosta. Ensiksi kuulimme vain outoa röhinää pusikosta ja sitten kuulimme kun se alkoi juoksemaan meitä päin. Onneksi kerkesimme sitä karkuun, koska olemme kuulleet, että ne voivat olla hyvinkin aggressiivisia. Ei ainakaan voi sanoa, että päivästämme on puuttunut jännitystä.

Tässä vaiheessa polku oli vielä hyvä ja selkeä.

Yhtäkkiä polku loppui ja oli käveltävä kivien läpi. Kivien takana näkyi polku.

Polun varrella oli monta varoitusta putoavista kivistä.

Joen pohjalla olevista kivistä, näki miten vesi vuosien saatteessa on kuluttanut kiviä ja muuttanut niiden muotoaan.

Polun lupussa meille selvisi sitten syy miksi polku oli niin vaikeakulkuinen. Tulimme tuon portin takaa ja kun huomasimme tuon varoituksen, voitte kyllä arvata meidän ilmeemme. Pelästyttiin tietenkin, että joku olisi nähnyt meidät portin toisella puolella. Lähdimme äkkiä pois paikalta, jotta emme vain joutuisi ongelmiin. Kiva kun tätä varoitusta ei näkynyt polun toisessa päässä! :o

Kun vihdoin olimme saapuneet Taroko Gorgen pääportille oli ulkona jo pimeä.  Emme nähneet muita turisteja enää missään, vaan kaikki olivat todennäköisesti menneet kotiin aikoja sitten. Huomasimme yhden auton parkkipaikalla, jossa oli ajovalot päällä. Kävimme kysymässä henkilöltä joka istui autossa, tiesikö hän mihin kohtaan bussi tulisi. Hän osoitti kädellä yhteen suuntaan ja luotimme siihen, että mies oli ymmärtänyt mitä olimme kysyneet. Infoesitteen mukaan viimeinen bussi lähtisi tästä puolen tunnin päästä. Koska emme olleet ihan varmoja odotimmeko edes oikeassa paikassa, niin halusimme pelata varman päälle. Päätimme, että kävelemme pysäkille joka sijaitsi moottoritiellä, juuri ennen Taroko Gorgen sisäänkäntiä. Kun olimme kävelleet toiselle pysäkille, tuli sama vanhempi mies autollaan meitä kohti ja sanoi että hän voisi ajaa meidät Hualienin keskustaan. Sanoimme hänelle, että ei hänen meidän takia tarvitse ajaa sinne. Mies kuitenkin sanoi, että hän oli itsekin menossa siihen suuntaan, joten siitä ei olisi mitään vaivaa. Koska mies oli ollut niin ystävällinen, niin sanoin Simolle, että mennään miehen kyydillä Hualieniin. Mies vaikutti kuitenkin mielestäni luotettavalta. Automatka sujui hyvin ja mies jopa soitti englantia puhuvalle ystävälleen, varmistaakseen että varmasti vie meidät oikeaan paikkaan. Hän ei itse nimittäin puhunut niin hyvää englantia. Kiitimme miestä hänen avustaan ja tarjosimme hänelle vähän rahaa, mutta hän ei suostunut ottamaan mitään maksua. Hän oli tyytyväinen siihen, että oli saanut tavata ja auttaa kahta suomalaista.

Taroko Gorge - Eksyminen kielletylle polulle ja yllättävä kohtaaminen villieläimen kanssa

Jatkoimme matkaa ylhäällä vuoristossa reippaalla vauhdilla. Kello oli jo yllättävän paljon kun olimme päässeet ylös. Olimme suunnitelleet ottavamme kaksi polkua päivän aikana, mutta se jäi nyt nähtäväksi olisiko sille aikaa. Dali kylään oli yllättävän pitkä matka, olimme saapuneet ylös vuoristoon aikoja sitten, mutta vieläkään kylää ei näkynyt. Aloimme jo epäilemään, että olimme eksyneet. Tieopasteet ylhäällä vuoristossa olivat huonot, niissä oli nimittäin vain polkujen nimet kiinaksi. Turisti-infosta saadun kartan avulla yritimme yhdistää samoja kiinansanoja, tieopasteissa oleviin. Huomasimme pian, että kartta oli puutteellinen, kaikkia reittejä ei nimittäin näkynyt kartassa. Hienoa. Vaihtoehtomme oli jatkaa eteenpäin tai mennä samaa reittiä alas. Itseäni kauhistutti ajatus mennä samaa reittiä alas, koska ylöstulo oli jo ollut niin vaikea ja pelottava. Päätimme siis jatkaa tietä suoraan ja luottaa siihen, että päätie veisi meidät Dali kylään ja että sieltä kulkisi hyväkuntoinen tie alas.

Kun olimme kulkeneet päätietä jonkun aikaa, yhtäkkiä tien lähellä olevasta pusikosta kuului ääntä ja jokin lähti nopeasti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan mäkeä ylöspäin ja pysähtyi muutaman metrin päähän. Ei helvetti se on karhu. Mustan karhun takapuoli vain näkyi kun se juoksi poispäin. Tässä välissä olimme molemmat melkein saaneet sydänkohtauksen ja refleksinomaisesti perääntyneet muutaman metrin taaksepäin. Otimme tien vierestä muutaman kiven ja kepin mukaamme varmuuden vuoksi, jos karhu jostain syystä olisi päättänyt lähteä peräämme (niistä olisi varmasti ollut tosi paljon apua). Olimme jo kulkeneet niin pitkän matkan ylhäällä, joten vaihtoehtona ei enää ollut perääntyä, vaan oli jatkettava matkaa eteenpäin. Karhuja ja muita eläimiä saattoi tietenkin olla muuallakin metsässä, josta emme vaan tienneet. Mikä ei tietenkään ollut lohduttava ajatus. Karhu oli vain ensimmäinen eläin joka oli tullut meitä vastaan. Odotimme hetken paikallamme kunnes olimme nähneet, että karhu varmasti oli poistunut paikalta. Kivet ja kepit kädessä (ja sydän kurkussa) jatkoimme matkaa eteenpäin, kohdasta josta karhu oli lähtenyt liikkeelle. Kun olimme rauhallisesti ohittaneet kohdan useammalla metrillä, niin pistimme juoksuksi. Adrenaliini pumppasi veressä ja halusimme nopeasti pois kyseisestä paikasta. Aivan hullua, että karhu oli ollut parin metrin päässä meistä!

Karhun kohtaamisen jälkeen olimme erittäin valppaina koko ajan. Jokainen ääni jonka kuulimme pusikoista, sai sykkeen nousemaan ja karvat pystyyn. Juuri ennen kuin löysimme Dali kylän, näimme vielä kaksi apinaa lähellä olevassa pusikossa. Aluksi kun emme niitä nähneet, niin pelkäsimme tietenkin, että ne olivat karhuja. Onneksi eivät olleet.

Kun lopulta saavuimme Dali kylään, aloimme vahvasti epäilemään, että emme saisi olla siellä ilman lupaa. Tuntui vähän siltä kun olisimme olleet tunkeutujia alueella. Seurasimme kuitenkin kylässä olevia reittiopasteita, koska halusimme löytää tien alas. Hetken pyörittyämme alueella totesimme, että meillä ei ollut hajuakaan mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Yksi reittiopaste näytti, että pitäisi kulkea pusikoiden läpi, missä ei edes näkynyt tietä. Seisoimme opasteen vieressä ja olimme vaipumassa epätoivoon, koska emme tienneet minne mennä. Oli jo iltapäivä ja pelkäsimme, että emme kerkeäisi alas ennen kuin olisi pimeä. Olimme melkein päättäneet, että kuljemme tietä minne opaste osoitti, kuin vanhempi mies tuli sanomaan, että meidän ei kuulu mennä sitä tietä vaan lähellä olevan portin läpi. Emme olleet ajatelleet tätä vaihtoehtona, koska luulimme että kyseinen tie veisi jonkun alkuperäisihmisen kotiin. Kiitimme kovasti miestä  hänen avustaan. Tajusimme, että olimme juuri todennäköisesti tavanneet alkuperäisihmisen ja pystyimme vain toivoa, että mies ei ollut kokenut vierailuamme kylässä epäkunnioittavana. Onneksi mies huomasi meidän eksyneen juuri oikeana hetkenä. Ties minne olisimme vielä joutuneet ilman hänen apua.

Pientä sumua oli ilmassa

Saavuimme vihdoin Dali kylään

Jatkoimme matkaa miehen osoittamaan suuntaan reippaalla vauhdilla. Meille tuli kiire ehtiä alas ennen pimeää, joten reipasta vauhtia oli pidettävä yllä. Ajatus siitä, että taskulampulla alkaisimme kulkemaan polkuja viidakossa ei ollut houkutteleva. Ties mitä eläimiä yöllä oli liikkeellä. Takaraivossa oli myös koko ajan pieni pelko siitä, että maanjäristys saattaisia tulla milloin tahansa ja sen mukana maanvyöryt.  
Käveltyämme hetken saavuimme tienristeykseen. Vaihtoehtona oli kolme eri tietä. Kartasta löysimme onneksi samat kiinalaiset symbolit mitä tieopasteissa oli, joten siitä pystyimme päättelemään mikä tie veisi meidät pois nopeiten. Ainut huono asia oli, että suunnasta (johon oli tarkoitus mennä) kuului jatkuvaa koirien aggressiivista haukuntaa, sekä muita epämääräisiä ääniä. Todennäköisesti joku mies oli töissä ja hakkasi työkaluilla jotain. Itse kuitenkin päättelin, että metsässä oli joku sarjamurhaaja teroittamassa veitseään verenhimoiset koirat seuranaan:D (Miten niin vilkas mielikuvitus). Meidän oli kuitenkin kuljettava kyseistä tietä, koska se oli se lyhyin kartan mukaan. Hiivimme hiljaisina, toivoen että koirat eivät kuulisi meidän kävelevän tietä pitkin. Mitään ikäviä yhteentörmäyksiä ei sattunut, vaan saimme kulkea ihan rauhassa kyseistä tietä alas. Koirat olivat todennäköisesti jossain vähän kauempana, aidan takana tai kytkettynä kiinni.

Matkamme alaspäin sujui hyvin, kunnes yksi este tuli eteemme. Viidakko, jossa kuljimme oli erittäin tiivis ja välillä jouduimme kulkea pusikoiden ja risujen läpi, mutta tämä ei meitä haitannut. Olihan meillä jo kokemusta viidakkotrekkaamisesta Afrikasta. Este jonka huomasimme edessämme oli sortunut polku. Noin 10-15 metriä polkusta oli ilmeisesti tuhoutunut maanvyöryssä. Sillä hetkellä pystyin vain ajattelemaan, että miten helvetissä tämä on mahdollista, että missään ei kerrota, että kyseisellä reitillä polku on osittain sortunut. Pakkohan tällaisesta on saatava varoitus etukäteen?! Itse olin jo ihan luovuttamassa. En pystynyt kuvittelemaan, että kulkisimme saman matkan takaisin. Siinä ajassa olisi jo kerennyt pimentyä, eli olisi aivan liian vaarallista jäädä metsään yöksi. Huomasin, että Simokin oli stressaantunut ja päässään mietti, että mitä nyt tekisimme, jotta pääsisimme täältä joskus pois. Simo tutkiskeli ympärillä olevaa ympäristö ja sanoi yllättäen, että menemme sortuneen polun läpi.  En voinut uskoa tätä todeksi. 

Simo oli huomannut edessä ketjun joka oli kiinnitetty kallioon, josta pystyi pitämään kiinni kun kulki sortuneiden kivien päällä. Maasta huomasi myös joitain vanhoja kengänjälkiä, joten ilmeisesti jotkut toisetkin olivat tätä samaa reittiä kulkeneet. Simon kannustuksen takia uskalsin kulkea sortuneen polun läpi, vaikka paniikki oli jo osittain vallannut itseni. En tiedä miten korkea sykkeeni oli, mutta arvelisin että lähellä kahtasataa. Sortuneen polun vieressä oli monen sadanmetrin puhdas pudotus. Yksi virheaskel tai liukastuminen saattoi olla kohtalokas. Voin sanoa, että en ikinä ole ollut niin peloissani, edes karhun kohtaaminen ei tuntunut miltään tähän verrattuna. Kun molemmat olimme selvinneet sortuneesta polusta, oli vielä kiivettävä köyttä pitkin pari metriä ylöspäin, koska ehjä polku sijaitsi sortuneen polun yläpuolella. Emme yhtään tienneet miten kestävä köysi oli, joten Simo kokeili ensin kestäisikö se hänen painoa. Köysi kesti onneksi Simon painon ja hän kiipesi sen avulla ylös. Itseäni pelotti, että en jaksaisi vetää itseäni ylös tai että liukastuisin kun otan tukea maasta ja kivistä. Onneksi kuitenkin selvisin tästäkin. Oli kyllä kauhein kokemus ikinä! Tärisevänä jatkettiin sitten matkaa ja pystyimme vain toivomaan, että tämä oli ainut sortunut osa polullamme. Emme ottaneet kuvia sortuneesta polusta, koska sillä hetkellä ei ollut valokuvaaminen ensimmäisenä mielessä, vaan halusimme nopeasti pois paikalta. Jälkeenpäin olisi tietenkin ollut jännä nähdä kuvia kyseisestä paikasta.

Tässä kohtaa kuulimme koirien haukuntaa

Päästyämme koirien räksyttämisestä eroon, jatkui polku välillä hyvinkin jyrkkänä

Viidakko oli hyvin tiivis

Sortuneen polun jälkeen huomasimme vanhan sillan yläpuolellamme.

Jatkettuamme matkaa vähän eteenpäin, oli edessämme tietenkin toinen sortunut polku. Tämä ei onneksi ollut yhtä hankala kuin ensimmäinen.

Tästä jatkui matka taas ylöspäin. Monesti mietimme reitin varrella, että kuljemmeko kuitenkaan oikeaa reittiä kun polku välillä kulki ylöspäin, eikä alaspäin.

Polkua seuraamalla tulimme sillan juurelle. Silta ei taida enää olla käytössä:D

 Yli kahden tunnin kävelyn tai itse asiassa hölkän jälkeen olimme vihdoin päässeet lähemmäksi maata. Polku oli loppumatkaa kohti muuttunut paljon selkeämmäksi ja helpommaksi. Takana oli sortuneita polkuja, kyyneleitä ja hikeä, sekä pari meikäläisen liukastumista. Simo kerkesi pelästyä molempina kertoina, mutta jotenkin sain aina itseni pidettyä kasassa ja estettyä liukumista alaspäin. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut. Kaikki eväät oli jo syöty ja vettäkään ei ollut enää paljoa jäljellä. Molemmilla tärisi myös jalat ihan hullun lailla. En tiedä johtuiko tämä adrenaliinista vai lihasväsymyksestä.

En enää oltu niin korkealla. Mikä helpotus!

Iso kivi matkan varrella

 En voi sanoin kuvailla miten onnellisia olimme kun olimme päässeet maanpinnalle. Taisin huutaa onnesta kun olin niin helpottunut. En voinut uskoa että olimme selvinneet tästä päivästä ilman minkäänlaisia loukkaantumisia. Olin ihan tosissani uskonut, että kyseinen retki olisi meidän viimeinen retkemme. Kyllä sitä tunsi itsensä voittajaksi kun oli päässyt maanpinnalle.
 Alhaalla sitten selvisi miksi kyseinen reitti oli tuntunut niin haastavalta. Kyseinen reitti olisi vaatinut " mountain permitin", eli vuoristoluvan, jotta kyseiselle polulle olisi saanut mennä. HUPS... Oltiin ilmeisesti eksytty vähän väärälle polulle. Tämä kyllä selitti kaiken. Luimme jälkeenpäin, että kyseinen trekki yleensä tehdään kahdessa päivässä, yöpyen ylhäällä vuoristossa yhden yön. Ei ihme, että meille siis oli tullut vähän kiire alas, jotta kerkeäisimme pois ennen pimeätä.

Infoa Dali Datong polusta

Shakadang polun turvatoimet

Hyvä, että näin jälkeenpäin saimme tämän tiedon :D

Päiväretkemme Taroko Gorgen kansallispuistossa ei loppunut vielä tähän, vaan tästä seurasi noin tunnin matka, Taroko Gorgen pääsisäänkäynille ja  bussiasemalle. Teemme tästä erillisen postauksen, koska muuten tästä kirjoituksesta tulisi aivan liian pitkä. Matkalla bussiasemalle saimme nauttia aivan uskomattoman kauniista maisemista. Tästä lisää seuraavassa postauksessa.

Taroko Gorge - Matka ylös huipulle

Koitti uusi päivä Hualienissa ja myrskyisä sää oli onneksi loppunut. Päivän ohjelmassa oli omatoiminen päiväretki Taroko Gorgeen. Sää oli hyvä päiväretkelle. Ei ollut liian kuuma tai kylmä, eikä sadettakaan oltu luvattu koko päivän aikana. Trekkaamista ei suositella huonon sään aikaan, koska se voi altistaa maanvyöryille ja liukastumiselle.
 Syötyämme majoitukseen kuuluvan aamiaisen aamulla, suuntasimme kohti Hualienin bussiasemaa. Päiväreput oli pakattu täyteen energiapitoisia eväitä, mm. suklaalevyjä, sipsiä, banaania ja kolmioleipiä. Juomavettä unohtamatta. Olimme myös pakanneet mukaan joitain ensiaputarvikkeita. Näitä tuskin tarvitsisimme, mutta varmuuden vuoksi on aina hyvä pitää mukana lääkkeitä, sideharsoja ja muita selviytymistarvikkeita. Bussiasema sijaitsi ihan juna-aseman lähellä, joten löysimme aseman ilman ongelmia. Ostimme asemalta meno-paluu bussiliput Taroko Gorgelle, niin kuin meille oltiin ohjeistettu Taipein turisti-infossa.

Bussimatka Taroko Gorgen kansallispuistoon kesti aika kauan, koska kyseessä oli turistibussi, eli bussi kierteli kaikki turistinähtävyydet matkan aikana. Hualienissa emme olleet tavanneet yhtäkään länsimaalaista turistia, mutta bussissa tapasimme noin kymmenen eurooppalaista turistia.
Lähes tunnin kestävän bussimatkan jälkeen, saavuimme lopulta Taroko Gorgeen. Vastassamme oli kuvankauniit maisemat ja emme malttaneet odottaa, mitä meitä ylhäällä vuoristossa odottaisi. Ennen kuin aloitimme matkamme ylös, kävimme vielä alueen turisti-infossa hakemassa esitteen alueen eri reiteistä ja matkalla olevista nähtävyyksistä. Reittejä oli ainakin yli kymmenen erilaista, joissa vaativuusaste ja reitin pituus vaihteli. Taroko Gorgen vaativimpiin reitteihin tarvitsee erityisen kiipeiluluvan, jonka esimerkiksi pystyy samaan Taiwanin poliisilta. Jotkut reitit vaativat myös lupaa itse kansallispuistosta. Lupa-asiat saattavat olla vähän monimutkaisia, mutta netistä löytää hyvin tietoa niistä. Koska emme olleet mitään lupia hakeneet, niin olimme päättäneet pysyä reiteillä, joihin ei lupaa tarvinnut. Simo oli valinnut meille reitin, joka oli kohtalaisen vaativa ja  kestoltaan noin muutaman tunnin.

Taroko Gorgen kansallispuisto

Reitin alussa oli mm. varoitus myrkyllisistä käärmeistä ja ampiaisista

Matkalla ylös oli näinkin hienoja maisemia

Autotie vuoressa

Reitin alussa tie oli helppo, kuljimme rappusia ylös ainakin puolitoista tuntia. Kyllä reidet ja pakarat kiitti:D Matkalla ylös meitä vastaan tuli vain neljä henkilöä, joten minkäänlaista tunkua polulla ei ollut.

Matkan varrella oli erikoista kasvillisuutta

Levähdys paikka. Kuvista huomaa, että päivä oli aika sumuinen.

Matkan varrella oli erilaisia tieopasteita, josta mm. näki eri kulkureittien pituudet

Evästauko. Simolla oli vähän hiki :D

Käveltyämme puolisentoista tuntia rappusia ylös, muuttui reittimme vähän haastavemmaksi. Reitti Dali kylään (Dali village), oli erittäin kivinen ja jyrkkä. Dali kylä sijaitsee aivan vuoriston huipulla, joten matkaa ylös oli vielä melkein kaksi kilometriä. Dali kylässä, asuu vielä tänäkin päivänä muutamia alkuperäisihmisiä, jotka elävät luonnonvaraisesti ja eristyksessä muista ihmisistä ja maailmasta. Suurin osa alkuperäisihmisistä ovat muuttaneet sivistyksen pariin, mutta luimme netistä, että jotkut eivät sopeutuneet suurkaupunkien elämään ja palasivat lopulta kotikyläänsä. 
Reitin loppuvaiheessa polut muuttuivat entistä huonommaksi. Kunnollisia polkuja ei oikein ollut tai ne olivat hyvin huonokuntoisia. Polut olivat hyvin kiviset ja varsinkin itseäni pelotti kävellä osittain irtonaisten kivien päällä, koska ikinä ei tiedä meneekö joku kivi liikkumaan jalkasi alta.  Ylempänä vuoristossa oli myös erittäin kostea ilmasto, joten monet kivet ja polut olivat erittäin liukkaita ja mutaisia. Kaatumisen tai liukastumisen seuraukset voivat kuitenkin olla vakavat, joten kai pelkoni oli ihan aiheellinen. Jos etukäteen olisin tiennyt, että valitsemamme reitti olisi ollut näinkin haastava, olisin kyllä harkinnut kahteen kertaan valitsenko tämän polun.
 Saavuttuamme ylös vuoriston huipulle oli olo erittäin helpottunut. Huh, selvisimme tästä. Ylhäällä maisemat olivat taianomaiset ja koimme olevamme etuoikeutettuja kun saimme olla näin kauniissa paikassa. Tuntui siltä, kun olisi ollut jonkinlaisessa fantasiaelokuvassa, aivan eri maailmassa. Se että olimme todennäköisesti ylhäällä aivan yksin, teki kokemuksesta jännittävän ja ainutlaatuisen, mutta samalla myös hieman pelottavan, koska tiesimme, että jos jotain meille sattuisi, niin todennäköisesti kukaan ei saisi tietää siitä, ainakaan vähään aikaan.

Matkaopasteita reittimme varrella. Dali kylään oli vielä matkaa 1700 metriä.

Polku jatkui kivisenä

Maisemat matkan varrella

Tästä kiivettiin ylös

Vihdoin ylhäällä

Maisemat ylhäältä

Ylhäällä sijaitsi tavarahissi, jolla alkuperäiskansa oli aikoinaan tuonut ruokaa ja muita tarvikkeita ylös.

Vanhoja kulkuvälineitä

Pieni talo kukkulan päällä

Takana oli kiva pudotus. Uskalsin mennä noinkin lähelle tien reunaa:D

Maagisia polkuja

 

Tähän päätämme ensimmäisen postauksen Taroko Gorgesta ja matkastamme ylös huipulle. Seuraavassa postauksessa lisää jännittäviä hetkiä ja yllättäviä kohtaamisia. Päivän aikana tuli otettua niin paljon kuvia, että haluamme jakaa tämän postauksen kahteen osaan.