Ensimmäiset päivät Buenos Airesissa - Riskitilanteita ja jälleentapaaminen ystävän kanssa

Jännityksen hetkiä Buenos Airesin yössä

Vietettyämme 27 tuntia putkeen junassa, voi vain kuvitella kuinka väsyneitä olimme. Aluksi ajattelimme, että ehkä hyvällä tuurilla olisimme saapuneet Buenos Airesiin vähän etuajassa. Tuntien vierittyä huomasimme, että tämä oli vain toiveajattelua. Junamme olisi perillä kello 1.00 aikaan yöllä. Koska junamme olisi niin myöhään perillä, niin olimme varanneet hostellin etukäteen yhdeksi yöksi. Luotimme siihen, että kaikki menisi hyvin. Buenos Aires on kuitenkin ihan turvallinen kaupunki, eikö niin?

Nousimme pois junasta muiden matkustajien kanssa ja seurasimme heitä pois juna-asemalta. Suurimmalla osalla oli jo kyyti valmiina odottamassa. Näimme pari taksia odottamassa tien reunassa. Onneksi tämä hoituisi näinkin helposti, ajattelimme. Taksikuski ei kuitenkaan ottanut meitä kyytiin, vaan ohjasi meitä kävelemään eteenpäin. Olimme hämmillämme. Päätimme kävellä lähellä sijaitsevalle valtatielle, jospa sieltä saisimme taksin. Ulkona oli hyvin vähän ihmisiä, mikä sai meidät hermostumaan. Koimme olevamme helppo kohde ryöstäjille ja halusimme nopeasti pois kaupungin pimeiltä kaduilta. Ajattelimme jokaisen vastaantulevan ihmisen olevan potentiaalinen ryöstäjä. Taksia emme edelleenkään löytäneet. Rupesimme pikkuhiljaa molemmat tulemaan epätoivoiseksi. Kysyimme yhdeltä vanhemmalta mieheltä, mistä saisimme taksin, mutta emme ymmärtäneet mitä hän tarkalleen sanoi, koska hän puhui pelkästään espanjaa. Päätimme palata juna-asemalle, koska se oli ainut paikka missä olimme nähneet takseja. Lopulta löysimme taksin, joka myös suostui viemään meidät hostellillemme. Puhelimen gps:llä seurasimme, että taksikuski vei meitä oikeaan suuntaan. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olimme perillä hostellillamme. Olimme helpottuneita, että kaikki loppujen lopuksi sujui hyvin. (Jälkikäteen kuulimme Cesarin pojilta, kuinka vaarallinen juna-aseman alue on, varsinkin yöllä. Lähistöllä on nimittäin suuri slummi. Olimme kuulemma olleet onnekkaita, että mitään ei käynyt meille. Se siis siitä Buenos Airesin turvallisuudesta.

Hostellilla meidät otti vastaan vanhempi mies, joka ei oikeastaan puhunut ollenkaan englantia. Hän näytti meille huoneemme, joka ikävä kyllä haisi vanhalle puulle ja homeelle. Emmeköhän tämän yhden yön kestäisi. Kylpyhuone oli aivan järkyttävässä kunnossa, vettä lainehti lattialla ja wc-pönttö oli lähes irronnut lattiasta. Talo oli todellakin remontin puutteessa. Pahin asia kuitenkin tuli esille, kun katsoimme sänkyyn. Lakanat olivat aivan tahraiset, pystyimme vain kuvittelemaan mitä eritteitä sängyssä oli. Oksennushan siinä melkein nousi kurkkuun. Olimme niin v*ittuuntuneita ja väsyneitä, että melkein itketti. Päätimme nukkua yön omissa makuupusseissamme sängyn päiväpeiton päällä. Aamulla poistuisimme tästä hirveästä hostellista, niin nopeasti kuin mahdollista.

Jälleentapaaminen Cesarin kanssa

Aamulla herättyämme menimme heti etsimään toista majoituspaikkaa. Sopivaa majoituspaikkaa ei kuitenkaan löytynyt, vaan kaikki oli liian kalliita budjettiimme. Lopulta päädyimme varaamaan huoneen itsellemme Bookingin kautta, mistä saimme huoneen hyvään tarjoushintaan. Ilmoitettuamme Cesarille tulostamme Buenos Airesiin (ystävällemme, johon tutustuimme Afrikassa), päätimme jäädä kaupunkiin yli viikoksi. Sovimme heti seuraavalle päivälle illallistapaamisen. Cesar oli varannut pöydän Korealaisesta barbeque ravintolasta seitsemälle henkilölle. Illalliselle osallistuisi Cesar, hänen vaimonsa ja heidän kolme aikuista poikaa meidän lisäksi. Lähes vuosi oli kulunut siitä kun viimeksi näimme Cesarin, joten odotimme innolla tapaamista.

Tapasimme Cesarin ensimmäistä kertaa majoituspaikassamme Livingstoniassa, Malawissa. Päädyimme matkustamaan yhdessä aina Tansaniaan asti. Cesar on alunperin syntynyt Etelä-Koreassa, mutta asui Argentiinassa. Meillä kolmella synkkasi heti ja matkustelusta tuli entistä hauskempaa Cesarin seurassa. Hän oli huumorimiehiä ja todellinen extreme-matkustaja meidän silmissä. Tansaniassa tiemme erkanivat, mutta vain hetkeksi, kun jälleen tapasimme Madagaskarilla. Matkamme jatkui kahdestaan Madagaskarilta Aasiaan, mutta pidimme vielä yhteyttä Cesariin puhelimitse. Sabina: Puhelimeni kuitenkin sanoi itsensä irti (hetkellisesti) Aasiassa  ja kaikki kontaktini hävisivät puhelimesta, mukaanlukien Cesarin puhelinnumero. Asia jäi harmittamaan meitä molempia aivan hirvittävästi, emme nimittäin olleet vaihtaneet mitään muita kontakteja Cesarin kanssa. Tiesimme pelkästään Cesarin etunimen, joten hänen löytäminen Internetistä oli lähes mahdoton tehtävä. Kuukaudet vierivät, emmekä löytäneet Cesaria yrityksistä huolimatta. Otimme jopa yhteyttä majoituspaikkoihin, jossa olimme kaikki majoittuneet matkamme aikana sekä Etelä-Korean suurlähetystöön :D Niin halukkaita olimme löytämään hänet. Mitään vastausta emme kuitenkaan saaneet mistään. Yksi päivä selatessani Facebookia, näin kaveriehdotuksen Cesar nimisestä henkilöstä. (Olimme yrittäneet löytää Cesaria Facebookin kautta ilman tulosta). Kyseinen mies asui Argentiinassa ja profiilikuvana hänellä oli kuva Salar de Uynista, missä tiesimme Cesarin käyneen. Huomasimme myös, että kyseisellä henkilöllä oli poika, joka oli lakimies ja Argentiinan hallituksessa töissä. Tämä ei voinut olla sattumaa, koska Cesar oli kertonut tämän saman tiedon meille. Laitoin Cesarille yksityisviestiä, mutta en koskaan saanut vastausta häneltä. Jostain syystä olimme kuitenkin aivan varmoja, että kyseessä oli meidän tuntema Cesar. Lopulta päädyin vielä laittamaan viestiä Cesarin pojalle, jolta lopulta sain vastauksen, että kyseessä tosiaan on Cesar ja hänen poikansa! Emme voineet uskoa sitä todeksi, että aivan vahingossa löysimme Cesarin Facebookin avulla. Vaihdoimme yhteistietojamme jälleen kerran ja sovimme, että vielä näkisimme joku päivä.

Löysimme itsemme perille Cesarin varaamaan ravintolaan. Ravintolalla saimme mitä lämpimimmän vastaanoton. Cesar ja hänen vaimonsa halasivat meitä heti ja tuntui siltä, että olimme vanhoja tuttuja vuosien takaa. Tutustuimme Cesarin kolmeen poikaan ja juttelimme matkastamme ja kaikesta muusta. Pöytämme täyttyi hiljalleen ruuasta ja söimme itsemme aivan täyteen erilaisia ruokia. Ravintolaillallisen jälkeen, Cesar halusi vielä viedä meidät kahvilaan, jonka erikoisuus oli kotitekoinen jäätelö. Söimme lähes puoli kiloa jäätelöä ja loput saimme vielä viedä mukaan hostellille. Illan lopuksi sovimme vielä, että käymme vielä kerran syömässä Buenos Airesissa ollessamme. Cesarin nuorin poika, lupasi myös näyttää meille Buenos Airesin parhaita paloja viikonloppuna, mitä tietenkin odotimme innolla. Emme ikimaailmassa odottaneet näin hyvää vastaanottoa Cesarilta ja hänen perheeltään. Harvoin tapaa niin vieraanvaraisia ihmisiä. Cesarin tapaaminen ja ystävyys on ehdottomasti ollut yksi matkamme parhaista paloista:)

Pikapysähdys El Nidossa

Linapacanista matkamme jatkui El Nidoon. Kyseessä oli sama laiva, jolla olimme tulleet saarelle. Saimme aika paljon kiinnostuneita katseita ja kysymyksiä muilta matkustajilta, kun nousimme laivaan Linapacanista. Ihmiset olivat kiinnostuneita, kuinka olimme löytäneet kyseisen saaren ja halusi kuulla kokemuksiamme saaresta. Edessä oli 4-5 tunnin laivamatka El Nidoon, joten oli mukavaa, että oli juttuseuraa matkan aikana. 
Olemme huomanneet sen Aasiassa, tai niin meistä ainakin on tuntunut, että reppureissaajat ovat paljon enemmän itsekseen viihtyviä ja enemmän sisäänpäinkääntyneitä. Afrikassa reppureissaajayhteisö oli erittäin tiivis ja uusiin ihmisiin tutustuminen oli erittäin helppoa. Toisia autettiin ja haluttiin jakaa omia kokemuksia muiden kanssa. Voihan se olla, että Afrikkaan hakeutuvat reppureissaajat ovat vähän samantyyppisiä ja senkin takia uusiin ihmisiin tutustuminen oli helpompaa. Ehkä olemme vaan Aasiassa eksyneet vääränlaisiin hostelleihin tai törmänneet vääränlaisiin ihmisiin. Ehkä tämän takia, uusiin ihmisiin tutustuminen on ollut paljon vaikeampaa. Olemme myös saaneet sellaisen mielikuvan, että ihmiset Aasiassa haluavat enemmän matkustaa yksinään tai nauttia lomastaan ilman muita turisteja. Ei siinä mitään vikaa, on vain ollut mielenkiintoista huomata tällaisia eroja matkalla.

Laivamatkamme El Nidoon sujui hyvin, mutta hitaasti. Kaikilla laivoilla ei ole lupaa kulkea El Nidoon asti, joten kannattaa ottaa selvää etukäteen, onko kyseisellä laivalla lupa-asiat kunnossa, jotta ei tule ikäviä yllätyksiä matkalla. Me olimme lukeneet tästä seikasta jo etukäteen, joten meille ei tullut yllätyksenä se, että laivamme parkkeerasi keskelle merta, vähän matkan päästä rannasta. Meidän ei tietenkään tarvinnut uida rantaan, vaan vastassa oli pari pientä moottorivenettä odottelemassa meitä.
Lähes tunti siinä meni, että koko laiva oli tyhjennetty ja kaikki matkustajat turvallisesti maan tasalla. Matkaa itse El Nidoon oli vielä lähes tunti, mikä tarkoitti sitä, että meidän oli kuljettava minibussilla kaupunkiin. Onneksi kaikki oli järjestetty tosi hyvin, rannalla nimittäin odotti valmiina useampi minibussi. Jouduimme maksamaan minibussikyydistä, eli se ei kuulunut laivalipun hintaan. Tästä monet matkustajat ärsyyntyivät ja loppumatka El Nidoon kuluikin siinä, kun kuuntelimme muiden ihmisten valitusta. Mikään ei ollut hyvin, oli joko liian ahdasta autossa ja liikaa paikallisia kyydissä. Kyllä hävetti olla samassa tilassa, niin epäkunnioittavien ihmisten kanssa.  Ikävää tavata sellaisia matkustajia matkalla, jotka luulevat olevansa parempia kuin muut ja heti ottavat nokkiinsa jos asiat eivät suju niin kuin itse haluaisivat. Itse olemme oppineet, että maassa kuuluu olla maan tavalla. Kunnioitetaan siis paikallisia ihmisiä ja heidän tapojaan.

Minibussi jätti meidät El Nidon bussiasemalle, joka sijaitsi vähän matkan päässä El Nidon keskustasta. Ulkona oli jo pimeä, joten päätimme kulkea keskustaan tuktukilla. Tuktuk-kuskimme oli niin hyväkäytöksinen, että miehen mielistely meni melkein imelyyden puolelle. Filippiineillä on tapana herratella ja rouvatella, eli "sir" ja "ma'am" tulee siellä heti ensimmäisinä päivänä erittäin tutuksi. Mies kuitenkin herratteli ja rouvatteli meitä ihan joka lauseessa jonka suustaan päästi ulos, sekä auttoi meitä ihan kädestä pitäen löytämään majoituspaikan yöksi. Mies hoiti kaiken puolestamme, eikä meidän tarvinnut tehdä muuta kuin sanoa, minkä hintaisen huoneen halusimme. Kun lopulta löysimme huoneen itselemme, hän tuli jopa katsomaan, että huoneemme oli meille sopiva. Olimme El Nidoon saapuessa jo niin väsyneitä, että annoimme miehen auttaa meitä ja seurasimme häntä kuin kananpoikaset. Saimme ihan hyvän ja halvan huoneen ihan meren äärestä. Maksoimme miehelle tietenkin vähän tippiä, koska se todennäköisesti oli hänen yliystävällisyytensä syynä.

Aamulla heräsimme aaltojen ääneen ja kävimme aamupalalla lähellä sijaitsevassa kahvilassa. El Nido on yksi Palawanin suurimmista lomakohteista ja sen kyllä huomasi. Kaupunki on kaupallistunut muutamassa vuodessa ihan hirveästi. Monet paikalliset eivät tästä pidä ja ovat sen takia siirtyneet muualle asumaan. Tiesimme, että todennäköisesti emme täällä viihtyisi niin hyvin. Ruoka oli tosi kallista, eikä edes erityisen hyvää. Vähäpukeisia turisteja näkyi katukuvassa joka puolella. Mietimme vähän aikaa suunnitelmaamme tästä eteenpäin. El Nidossa oli hienoja rantoja ja varsinkin saarihyppely oli kuulemma yksi El Nidon kohokohdista. Olimme kuitenkin jo kokeneet nämä asiat Coronilla ja jos totta puhutaan niin turistiset rannat eivät meitä kummemmin kiinnostaneet. Puhumattakaan kalliista ruuasta, kun nyt olimme saaneet syödä hyvää, aitoa ja halpaa filippiiniläistä ruokaa Linapacanilla. Päätimme siis ottaa selvää vähemmän turistisista paikoista lähellä El Nidoa. Löysimme muutaman kaupungin, jotka eivät vielä olleet ihan turistien valloittamat. Selvittelyn lopputuloksena päätimme suunnata nokkaamme kohti Taytayta. Taytay sijaitsee noin 70km etelään El Nidosta ja matka sinne kestää noin puolitoista tuntia bussilla tai minibussilla. Busseja ja minibusseja kulkee Taytayhin useampia päivässä, noin parin tunnin välein, joten päätimme, että otamme heti seuraavan minibussin sinne. Otimme myös etukäteen selvää erilaisista majoituspaikosta Taytayssa. Päätimme kokeilla onneamme yhteen tiettyyn paikkaan, joka oli saanut hyvät arvostelut ja oli myös kohtuullisen halpa. 

Pakkasimme rinkkamme ja suuntasimme jälleen kerran kohti El Nidon bussiasemaa. Bussiasemalla oli monta erilaista bussia, jeepneytä ja minibussia. Minibussit lähtivät aina matkaan tiettyinä aikoina, mikä meidän mielestä oli vähän hassua. Meidän minibussiin ei näyttänyt tulevan muita matkustajia, vaikka odottelimme puoli tuntia. Kun kello oli tietyn verran lähdimme matkaan. Saimme siis ihan yksityiskuljetuksen Taytayhin, mikä mielestämme oli ihan älytöntä. Olihan se typerää, että koko minibussin tilavuutta ei käytetty hyväksi, vaan ajettiin melkein ihan tyhjällä autolla. Emme tiedä oliko kuskimme samaa mieltä asiasta, mutta ainakin hän ajoi kuin hullu. Kyseessä oli kyllä matkamme tähän asti nopein kyyti. Kaiken lisäksi tie Taytayhin oli erittäin mutkikas, pölyinen ja kuoppainen, mikä ei todella auttanut asiaa. Välillä tosissamme pelkäsimme, että kolarin seurauksena päätyisimme johonkin ojaan. Pääsimme kuitenkin ihan turvallisesti perille, vaikka päässäni jo mietin, miten helposti kuskimme esimerkiksi voisi ryöstää meidät, kun paikalla ei ollut muita ihmisiä. Onneksi nämä ajatukset ovat olleet vain turhia pelkoja. 

Taytayn bussiasemalta löysimme itsellemme tuktuk-kuskin. Hän vei meidät majoituspaikkaan, josta toivoimme saavamme huoneen muutamaksi päiväksi. Meidän onneksi majoituspaikassa oli vielä muutama huone vapaana. Päätimme jäädä sinne viideksi päiväksi, nauttimaan rauhasta ja hiljaisuudesta.

Merinäköala majoituspaikastamme El Nidossa

Jeepneyt El Nidon bussiasemalla

Taiwanin järjestelmällisyydestä Filippiinien sekamelskaan

Matkamme Filipiineille oli alkamassa. Filippiinit on ainakin itselleni ollut melko mystinen maa, jonne jo pitkään olen halunnut matkustaa. Filippiinejä ajatellessa, ensimmäiset asiat jotka tulevat mieleen on kauniit hiekkarannat ja maan arvaamaton luonto. Tietenkin olemme myös kuulleet paljon maan korruptiosta ja rikollisuudesta, sekä kidnappauksista, jossa turistit ovat olleet kohteena. Kidnappaukset ovat onneksi olleet hyvin harvinaisia ja uskoimme, että pärjäisimme ihan hyvin maassa, jos vain käyttäisimme maalaisjärkeä, emmekä matkustaisi alueille, joiden ei katsota olevan turvallisia turisteille. 

Emme oikeastaan tunne ketään, joka olisi käynyt Filippiineillä, joten ajattelimme, että Filippiinit ei ole niin turistinen kuin esimerkiksi Thaimaa ja muut Kaakkois-Aasian maat. Meitä kiinnosti myös Filippiinien ruokakulttuuri, koska emme oikeastaan tienneet siitä mitään. Harvoin sitä ulkona edes törmää Filippiiniläisiin ravintoloihin. Meillä oli siis jonkinlaiset odotukset Filippiineistä. Odotimme erityisesti sitä, että pääsisimme rentoutumaan hiljaisille hiekkarannoille ja tutustumaan paikalliseen kulttuuriin. 

Lentomme Manilaan lähti kello kahdeksan jälkeen illalla, joten lähdimme hotellistamme, joskus vähän ennen kello kuutta. Meillä oli se hyvä puoli, että bussi Taoyuanin lentokentälle kulki hotellimme kautta, joten ei tarvinnut varata ylimääräistä aikaa bussiaseman löytämiselle. Saavuimme lentokentälle vasta kello seitsemän jälkeen (lentokenttäbussi oli aivan järkyttävän hidas, koska se kulki monen hotellin kautta, mitä emme tietenkään olleet ottaneet huomioon). Onneksi kuitenkin kerkesimme ajoissa lentokentälle, vaikka siellä tuli vähän kiire turvatarkastuksien yms. kanssa. Puoli tuntia ennen lentomme lähtöä, meille ilmoitettiin, että lennonlähtö viivästyisi tunnilla. No ei tässä mitään. Aika hyvin kaikki lentomme tähän asti ovat pysyneet aikataulussaan ja olimme vain iloisia, että mitään peruutuksia ei ollut sattunut meidän kohdalle. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme olleet Manilassa puoli kahdeltatoista, mutta nyt olisimme perillä vasta keskiyön jälkeen.
 Olemme matkallamme yrittäneet välttää lentoja, jotka saapuvat maahan keskellä yötä. Yöllä on  suurempi riski joutua ryöstetyksi tai muuten vaan ongelmiin. Tällä kertaa kyseinen lento kuitenkin oli niin halpa, että päätimme ottaa sen. Olimme tietenkin etukäteen varanneet huoneen itsellemme yhdeksi yöksi, jotta keskellä yötä ei tarvitsisi etsiä mitään majoituspaikkaa. Olimme myös lähettäneet sähköpostia varaamaamme guest houseen, jospa heidän palveluihin kuuluisi kuljetus majoituspaikkaan. Harvoin guest houseihin kuuluu tällaiset palvelut ja tämä asia päti myös kyseisessä majoituspaikassa. Jotta voisimme kuulostaa vielä enemmän vainoharhaisilta, niin Simo oli merkinnyt puhelimensa karttaan majoituspaikamme sijainnin, jotta voisimme nähdä, että taksikuski varmasti vie meidät oikeaan paikkaan. 

Filippiinien lentokenttä on yksi sekavammista lentokentistä missä olemme käyneet. Kesti nimittäin ikuisuus ennen kuin löysimme ulos lentokentältä. Oikeesti, miten voi olla niin vaikeata löytää ulos lentokentältä!? :D Samanlainen säätö jatkui taksien kanssa. Manilassa on tarjolla kahdenlaisia takseja, valkoisia ja keltaisia. Valkoiset taksit ovat yleensä halvempia ja luotettavampia. Netistä löytää hyvin tietoa kyseisistä takseista ja niiden eroavaisuuksista. En nyt tässä kirjoituksessa paneudu asiaan sen enempää. No meillä oli tosi vaikea löytää valkoista taksia, koska kaikki lentokentällä olevat taksit olivat keltaisia. Hämmästelimme sitä, miten paljon poliiseja sijaitsi lentokentän ulkopuolella. Monet poliisit, auttoivat ilmeisesti turisteja ja paikallisia taksien kanssa. Uskaltauduimme itsekin kysymään poliisilta apua, mistä löytäisimme valkoisen taksin. Saimme ohjeeksi mennä lentokentältä rappusia ylös yläkertaan. Valkoiset taksit eivät saa tulla saapuvien matkustajien puolelle, vaan saavat ainoastaan tulla lähtevien matkustajien puolelle. Kun vihdoin löysimme valkoisen taksin, oli vuorossa selittää taksikuskille mihin majoituspaikkaan halusimme. Taksikuski oli vanha papparainen, joka ei tietenkään puhunut ollenkaan englantia. Löysimme taksin läheltä poliisin, joka puhui englantia ja selitti taksikuskillemme mihin halusimme mennä. Tai sitä ainakin  toivoimme :D Haha. Ikinähän sitä ei tiedä, onko kyseessä korruptoitunut huijjaripoliisi :D 

Pääsimme vihdoin matkaan ja lopulta Manilan keskustaan. Taksikuskillamme oli koko taksimatkamme ajan hirveä tupakkayskä. Välillä ajattelimme matkan aikana, että miehen sydän varmasti kohta pettää. Oli kyllä niin hirveän kuuloista. Hyvä, että mies ylipäätänsä pystyi keskittymään ajamiseen ja pitämään silmiään auki.  
Hetken ajettuamme Manilan keskustassa, huomasimme, että kuskimme oli ilmeisesti vähän eksynyt. Olimme tulleet ihka oikealle huorakadulle. Nuoret tytöt seisoivat pienissä vaatteissa kadun varrella, odottaen asiakkaita. Ajattelimme, että meidän tuurilla majoituspaikkamme tietenkin sijaitsee huorakadulla. Onneksi näin ei ollut, vaan kuskimme sai ohjeeksi kadulla olevalta henkilöltä, ajaa vielä hetken eteenpäin. Löysimme vihdoin majoituspaikamme ja maksoimme taksimatkasta kuskille. Pieni vinkki meiltä, maksa aina tasarahalla taksikuskille. Emme nimittäin meinanneet saada vaihtorahojamme takaisin. Meillä oli tietenkin vain suuria seteleitä mukana, koska olimme juuri käyneet pankkiautomaatilla lentokentällä, emmekä olleet kerenneet vaihtaa rahoja pienempiin seteleihin. Filippiineillä tämä kuulemma on melko yleistä, taksikuskit eivät pidä vaihtorahaa mukana tai sitten vain sanovat, että heillä ei ole rahaa. Itse saimme osan rahoista takaisin (emme läheskään kaikkea), vaikka mies aluksi sanoi, että hänellä ei ole ollenkaan vaihtorahaa. Kyllä sitä rahaa alkoi näkymään kun sitä vähän vaati. Ehkä jonkun mielestä kuulostamme ahneita, mutta itse en halua tukea minkäänlaista huijaustoimintaa, vaan annan mieluummin rahojani rehellisille ihmisille.

Guest housessa meitä vastassa oli filippiiniläinen mies. Kerroimme hänelle, että meillä on huonevaraus täksi yöksi. Ilmeisesti majoituspaikassa oli sattunut jokin sekannus, koska meille ei ollut huonetta varattuna. Olimme etukäteen kyllä ilmoittaneet majoituspaikkaan, että tulemme vasta puolenyön jälkeen, joten tämä tieto piti kyllä olla heillä. Mies kuitenkin järjesti meille huoneen, itseasiassa kokonaisen dormin, jossa oli kaksi kerrossänkyä. Saimme onneksi koko huoneen omaan käyttöömme, koska olimme kuitenkin maksaneet yksityishuoneesta. Huoneemme oli erittäin erittäin yksinkertainen, siellä ei nimittäin ollut mitään muuta kuin sängyt ja vuodevaatteet. Kävimme pikaisesti majoituspaikan baarissa ostamassa itsellemme vettä, koska meillä oli aivan järkyttävä jano. Baarissa oli yllätykseksemme, täysi meno päällä. Lattialla istuskeli kymmenisen länsimaalaista turistia, olutta juoden. Me olimme aivan loppu ja halusimme nopeasti nukkumaan. Aamulla suunnitelmamme oli etsiä toinen majoituspaikka. Emme halunneet jäädä dormiin nukkumaan ja halusimme muutenkin käydä katsomassa löytäisimmekö alueelta halvemman ja paremman yösijan.

Taroko Gorge - Eksyminen kielletylle polulle ja yllättävä kohtaaminen villieläimen kanssa

Jatkoimme matkaa ylhäällä vuoristossa reippaalla vauhdilla. Kello oli jo yllättävän paljon kun olimme päässeet ylös. Olimme suunnitelleet ottavamme kaksi polkua päivän aikana, mutta se jäi nyt nähtäväksi olisiko sille aikaa. Dali kylään oli yllättävän pitkä matka, olimme saapuneet ylös vuoristoon aikoja sitten, mutta vieläkään kylää ei näkynyt. Aloimme jo epäilemään, että olimme eksyneet. Tieopasteet ylhäällä vuoristossa olivat huonot, niissä oli nimittäin vain polkujen nimet kiinaksi. Turisti-infosta saadun kartan avulla yritimme yhdistää samoja kiinansanoja, tieopasteissa oleviin. Huomasimme pian, että kartta oli puutteellinen, kaikkia reittejä ei nimittäin näkynyt kartassa. Hienoa. Vaihtoehtomme oli jatkaa eteenpäin tai mennä samaa reittiä alas. Itseäni kauhistutti ajatus mennä samaa reittiä alas, koska ylöstulo oli jo ollut niin vaikea ja pelottava. Päätimme siis jatkaa tietä suoraan ja luottaa siihen, että päätie veisi meidät Dali kylään ja että sieltä kulkisi hyväkuntoinen tie alas.

Kun olimme kulkeneet päätietä jonkun aikaa, yhtäkkiä tien lähellä olevasta pusikosta kuului ääntä ja jokin lähti nopeasti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan mäkeä ylöspäin ja pysähtyi muutaman metrin päähän. Ei helvetti se on karhu. Mustan karhun takapuoli vain näkyi kun se juoksi poispäin. Tässä välissä olimme molemmat melkein saaneet sydänkohtauksen ja refleksinomaisesti perääntyneet muutaman metrin taaksepäin. Otimme tien vierestä muutaman kiven ja kepin mukaamme varmuuden vuoksi, jos karhu jostain syystä olisi päättänyt lähteä peräämme (niistä olisi varmasti ollut tosi paljon apua). Olimme jo kulkeneet niin pitkän matkan ylhäällä, joten vaihtoehtona ei enää ollut perääntyä, vaan oli jatkettava matkaa eteenpäin. Karhuja ja muita eläimiä saattoi tietenkin olla muuallakin metsässä, josta emme vaan tienneet. Mikä ei tietenkään ollut lohduttava ajatus. Karhu oli vain ensimmäinen eläin joka oli tullut meitä vastaan. Odotimme hetken paikallamme kunnes olimme nähneet, että karhu varmasti oli poistunut paikalta. Kivet ja kepit kädessä (ja sydän kurkussa) jatkoimme matkaa eteenpäin, kohdasta josta karhu oli lähtenyt liikkeelle. Kun olimme rauhallisesti ohittaneet kohdan useammalla metrillä, niin pistimme juoksuksi. Adrenaliini pumppasi veressä ja halusimme nopeasti pois kyseisestä paikasta. Aivan hullua, että karhu oli ollut parin metrin päässä meistä!

Karhun kohtaamisen jälkeen olimme erittäin valppaina koko ajan. Jokainen ääni jonka kuulimme pusikoista, sai sykkeen nousemaan ja karvat pystyyn. Juuri ennen kuin löysimme Dali kylän, näimme vielä kaksi apinaa lähellä olevassa pusikossa. Aluksi kun emme niitä nähneet, niin pelkäsimme tietenkin, että ne olivat karhuja. Onneksi eivät olleet.

Kun lopulta saavuimme Dali kylään, aloimme vahvasti epäilemään, että emme saisi olla siellä ilman lupaa. Tuntui vähän siltä kun olisimme olleet tunkeutujia alueella. Seurasimme kuitenkin kylässä olevia reittiopasteita, koska halusimme löytää tien alas. Hetken pyörittyämme alueella totesimme, että meillä ei ollut hajuakaan mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Yksi reittiopaste näytti, että pitäisi kulkea pusikoiden läpi, missä ei edes näkynyt tietä. Seisoimme opasteen vieressä ja olimme vaipumassa epätoivoon, koska emme tienneet minne mennä. Oli jo iltapäivä ja pelkäsimme, että emme kerkeäisi alas ennen kuin olisi pimeä. Olimme melkein päättäneet, että kuljemme tietä minne opaste osoitti, kuin vanhempi mies tuli sanomaan, että meidän ei kuulu mennä sitä tietä vaan lähellä olevan portin läpi. Emme olleet ajatelleet tätä vaihtoehtona, koska luulimme että kyseinen tie veisi jonkun alkuperäisihmisen kotiin. Kiitimme kovasti miestä  hänen avustaan. Tajusimme, että olimme juuri todennäköisesti tavanneet alkuperäisihmisen ja pystyimme vain toivoa, että mies ei ollut kokenut vierailuamme kylässä epäkunnioittavana. Onneksi mies huomasi meidän eksyneen juuri oikeana hetkenä. Ties minne olisimme vielä joutuneet ilman hänen apua.

Pientä sumua oli ilmassa

Saavuimme vihdoin Dali kylään

Jatkoimme matkaa miehen osoittamaan suuntaan reippaalla vauhdilla. Meille tuli kiire ehtiä alas ennen pimeää, joten reipasta vauhtia oli pidettävä yllä. Ajatus siitä, että taskulampulla alkaisimme kulkemaan polkuja viidakossa ei ollut houkutteleva. Ties mitä eläimiä yöllä oli liikkeellä. Takaraivossa oli myös koko ajan pieni pelko siitä, että maanjäristys saattaisia tulla milloin tahansa ja sen mukana maanvyöryt.  
Käveltyämme hetken saavuimme tienristeykseen. Vaihtoehtona oli kolme eri tietä. Kartasta löysimme onneksi samat kiinalaiset symbolit mitä tieopasteissa oli, joten siitä pystyimme päättelemään mikä tie veisi meidät pois nopeiten. Ainut huono asia oli, että suunnasta (johon oli tarkoitus mennä) kuului jatkuvaa koirien aggressiivista haukuntaa, sekä muita epämääräisiä ääniä. Todennäköisesti joku mies oli töissä ja hakkasi työkaluilla jotain. Itse kuitenkin päättelin, että metsässä oli joku sarjamurhaaja teroittamassa veitseään verenhimoiset koirat seuranaan:D (Miten niin vilkas mielikuvitus). Meidän oli kuitenkin kuljettava kyseistä tietä, koska se oli se lyhyin kartan mukaan. Hiivimme hiljaisina, toivoen että koirat eivät kuulisi meidän kävelevän tietä pitkin. Mitään ikäviä yhteentörmäyksiä ei sattunut, vaan saimme kulkea ihan rauhassa kyseistä tietä alas. Koirat olivat todennäköisesti jossain vähän kauempana, aidan takana tai kytkettynä kiinni.

Matkamme alaspäin sujui hyvin, kunnes yksi este tuli eteemme. Viidakko, jossa kuljimme oli erittäin tiivis ja välillä jouduimme kulkea pusikoiden ja risujen läpi, mutta tämä ei meitä haitannut. Olihan meillä jo kokemusta viidakkotrekkaamisesta Afrikasta. Este jonka huomasimme edessämme oli sortunut polku. Noin 10-15 metriä polkusta oli ilmeisesti tuhoutunut maanvyöryssä. Sillä hetkellä pystyin vain ajattelemaan, että miten helvetissä tämä on mahdollista, että missään ei kerrota, että kyseisellä reitillä polku on osittain sortunut. Pakkohan tällaisesta on saatava varoitus etukäteen?! Itse olin jo ihan luovuttamassa. En pystynyt kuvittelemaan, että kulkisimme saman matkan takaisin. Siinä ajassa olisi jo kerennyt pimentyä, eli olisi aivan liian vaarallista jäädä metsään yöksi. Huomasin, että Simokin oli stressaantunut ja päässään mietti, että mitä nyt tekisimme, jotta pääsisimme täältä joskus pois. Simo tutkiskeli ympärillä olevaa ympäristö ja sanoi yllättäen, että menemme sortuneen polun läpi.  En voinut uskoa tätä todeksi. 

Simo oli huomannut edessä ketjun joka oli kiinnitetty kallioon, josta pystyi pitämään kiinni kun kulki sortuneiden kivien päällä. Maasta huomasi myös joitain vanhoja kengänjälkiä, joten ilmeisesti jotkut toisetkin olivat tätä samaa reittiä kulkeneet. Simon kannustuksen takia uskalsin kulkea sortuneen polun läpi, vaikka paniikki oli jo osittain vallannut itseni. En tiedä miten korkea sykkeeni oli, mutta arvelisin että lähellä kahtasataa. Sortuneen polun vieressä oli monen sadanmetrin puhdas pudotus. Yksi virheaskel tai liukastuminen saattoi olla kohtalokas. Voin sanoa, että en ikinä ole ollut niin peloissani, edes karhun kohtaaminen ei tuntunut miltään tähän verrattuna. Kun molemmat olimme selvinneet sortuneesta polusta, oli vielä kiivettävä köyttä pitkin pari metriä ylöspäin, koska ehjä polku sijaitsi sortuneen polun yläpuolella. Emme yhtään tienneet miten kestävä köysi oli, joten Simo kokeili ensin kestäisikö se hänen painoa. Köysi kesti onneksi Simon painon ja hän kiipesi sen avulla ylös. Itseäni pelotti, että en jaksaisi vetää itseäni ylös tai että liukastuisin kun otan tukea maasta ja kivistä. Onneksi kuitenkin selvisin tästäkin. Oli kyllä kauhein kokemus ikinä! Tärisevänä jatkettiin sitten matkaa ja pystyimme vain toivomaan, että tämä oli ainut sortunut osa polullamme. Emme ottaneet kuvia sortuneesta polusta, koska sillä hetkellä ei ollut valokuvaaminen ensimmäisenä mielessä, vaan halusimme nopeasti pois paikalta. Jälkeenpäin olisi tietenkin ollut jännä nähdä kuvia kyseisestä paikasta.

Tässä kohtaa kuulimme koirien haukuntaa

Päästyämme koirien räksyttämisestä eroon, jatkui polku välillä hyvinkin jyrkkänä

Viidakko oli hyvin tiivis

Sortuneen polun jälkeen huomasimme vanhan sillan yläpuolellamme.

Jatkettuamme matkaa vähän eteenpäin, oli edessämme tietenkin toinen sortunut polku. Tämä ei onneksi ollut yhtä hankala kuin ensimmäinen.

Tästä jatkui matka taas ylöspäin. Monesti mietimme reitin varrella, että kuljemmeko kuitenkaan oikeaa reittiä kun polku välillä kulki ylöspäin, eikä alaspäin.

Polkua seuraamalla tulimme sillan juurelle. Silta ei taida enää olla käytössä:D

 Yli kahden tunnin kävelyn tai itse asiassa hölkän jälkeen olimme vihdoin päässeet lähemmäksi maata. Polku oli loppumatkaa kohti muuttunut paljon selkeämmäksi ja helpommaksi. Takana oli sortuneita polkuja, kyyneleitä ja hikeä, sekä pari meikäläisen liukastumista. Simo kerkesi pelästyä molempina kertoina, mutta jotenkin sain aina itseni pidettyä kasassa ja estettyä liukumista alaspäin. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut. Kaikki eväät oli jo syöty ja vettäkään ei ollut enää paljoa jäljellä. Molemmilla tärisi myös jalat ihan hullun lailla. En tiedä johtuiko tämä adrenaliinista vai lihasväsymyksestä.

En enää oltu niin korkealla. Mikä helpotus!

Iso kivi matkan varrella

 En voi sanoin kuvailla miten onnellisia olimme kun olimme päässeet maanpinnalle. Taisin huutaa onnesta kun olin niin helpottunut. En voinut uskoa että olimme selvinneet tästä päivästä ilman minkäänlaisia loukkaantumisia. Olin ihan tosissani uskonut, että kyseinen retki olisi meidän viimeinen retkemme. Kyllä sitä tunsi itsensä voittajaksi kun oli päässyt maanpinnalle.
 Alhaalla sitten selvisi miksi kyseinen reitti oli tuntunut niin haastavalta. Kyseinen reitti olisi vaatinut " mountain permitin", eli vuoristoluvan, jotta kyseiselle polulle olisi saanut mennä. HUPS... Oltiin ilmeisesti eksytty vähän väärälle polulle. Tämä kyllä selitti kaiken. Luimme jälkeenpäin, että kyseinen trekki yleensä tehdään kahdessa päivässä, yöpyen ylhäällä vuoristossa yhden yön. Ei ihme, että meille siis oli tullut vähän kiire alas, jotta kerkeäisimme pois ennen pimeätä.

Infoa Dali Datong polusta

Shakadang polun turvatoimet

Hyvä, että näin jälkeenpäin saimme tämän tiedon :D

Päiväretkemme Taroko Gorgen kansallispuistossa ei loppunut vielä tähän, vaan tästä seurasi noin tunnin matka, Taroko Gorgen pääsisäänkäynille ja  bussiasemalle. Teemme tästä erillisen postauksen, koska muuten tästä kirjoituksesta tulisi aivan liian pitkä. Matkalla bussiasemalle saimme nauttia aivan uskomattoman kauniista maisemista. Tästä lisää seuraavassa postauksessa.

Uudeksi vuodeksi Taipeihin

Taas oli yksi maa jäämässä taakse ja voimme vain todeta, ettei vähän päälle kaksi viikkoa riitä millään Myanmarissa. Saimme vain pienen pintaraapaisun maasta. Myanmar lukeutuu helposti yhdeksi lempimaistamme Kaakkois-Aasiassa, ihan  vaan siellä asuvien ihmisten vuoksi. Missään muussa maassa emme ole tunteneet itsemme yhtä tervetulleiksi. Olisimme varmasti viihtyneet Myanmarissa paremmin, jos aikaa olisi ollut enemmän ja olisimme suunnanneet syrjäisempiin kaupunkeihin ja kyliin. Paikallisten ihmisten ystävällisyys kuitenkin teki TÄSTÄ Myanmarin matkasta ainutlaatuisen.

Yangonista matkamme jatkui Taipeihin, eli Taiwaniin. Maahan, josta emme oikeastaan tienneet paljoa. Odotimme innolla tulevaa uutta vuotta Taipeissa, joka on listattu yhdeksi parhaimmista kaupungeista viettää uusi vuosi. Huomasi, että Taipei oli suosittu kohde uudeksi vuodeksi, sen verran vaikeata oli löytää hotelli pyhäpäiviksi. Itse teimme sen virheen, että rupesimme katsomaan hotelleja ja muita majoituspaikkoja ihan liian myöhään (noin kuukausi etukäteen), kun vain joitain yyber kalliita hotelliöitä oli jäljellä. Lopulta saimme kolmesta eri hotellista/hostellista varattua neljä ensimmäista yötä Taipeissa. Eikä sekään ollut helppoa. Uudenvuodenaatoksi oli vaikeinta löytää majoituspaikka, ei vain ollut meidän budjettiin sopivia huoneita jäljellä. Otimme tietenkin huomioon sen seikan, että Taiwan ei ole mikään halvin Aasian maa. Emme kuitenkaan yhdestä yöstä halunneet maksaa pari sataa euroa. Lopulta päädyimme siihen ratkaisuun, että laitamme sähköpostia hotelleihin, joilla ei ole omaa kotisivua tai ei muutenkaan löytynyt miltään Internetin varaussivustolta. Internetistä löysimme sivun, jossa oli lista Taipein kaikista hotelleista. Harvat hotellit vastasivat meille tai he vastasivat, että heillä ei yksinkertaisesti ollut tilaa. Saimme kuitenkin myöntävän vastauksen yhdestä hotellista. Onneksi! Hotellissa oli yksi huone vielä vapaana uudenvuodenaattona. Nainen sanoi, että yleensä paikalliset vain käyttävät kyseistä hotellia ja että heillä ei yleensä ole englanninkielistä henkilökuntaa paikalla. Hän myös kyseli meiltä hassuja kysymyksiä, mm. että olimmeko käyneet Taiwanissa aikaisemmin, mistä maasta tulemme ja minkä pituisia olemme. Kerkesimme jo ajatella, että onkohan hotelliin joku "pituusvaatimus". Todennäköisesti olisimme liian pitkiä:D En tiedä oliko kyseessä jotkut rutiinikysymykset, mutta nainen lupasi järjestää meille huoneen yhdeksi yöksi. Hän toivotti meidät tervetulleeksi ja lähetti sähköpostitse karttaohjeet hotelliin.

Viime lennostamme oli vierähtänyt hetki. Olimme itsekin yllättyneitä, että olimme pystyneet ja ylipäätänsä jaksaneet matkustaa maanteitse näinkin kauan. Viime lentomme oli ollut Antananarivosta Kuala Lumpuriin, joten tämä oli meidän ensimmäinen Aasian sisäinen lento. Yli kuukausi oli tullut reissattua ilman ainuttakaan lentoa. Olimme ylpeitä itsestämme :D Lensimme Yangonista Taipeihin uudenvuodenaattona, koska sille päivälle saimme halvimmat lennot. Lentomme lähti kello 16.00 aikaan Yangonista ja edessä oli onneksi vain kolmisen tuntia istumista lentokoneessa. Muutama päivä ennen lentoamme, oli tapahtunut traaginen AirAsian lento-onnettomuus, kun lentokone oli uponnut Jaavanmereen. En itse kärsi minkäänlaisesta lentopelosta, mutta tuoreen onnettomuuden vuoksi ja sen jatkuvasta uutisoinnista johtuen, huomasin itsessäni ensimmäistä kertaa lentopelkoa. Ei mitään hallitsematonta, mutta kyllä sitä mielessään kuvitteli kaikkea kamalaa tapahtuvan. Turhahan pelko oli ja aivan ongelmitta pääsimme Taiwaniin. Vuoden aikana on tullut lennettyä paljon eri lentokoneilla ja eri lentoyhtiöllä, sekä hyvillä ja vähän huonommilla. Jokaisessa lentokoneessa olemme kuitenkin tunteneet olomme turvalliseksi, oli sitten kyse halpalentoyhtiöstä tai normaalista lentoyhtiöstä. Monessa maassa (varsinkin Afrikassa) löytyy niin sanottuja "lentäviä ruumisarkkuja", eli lentoyhtiöitä, jotka eivät täytä EU:n asettamia turvallisuusvaatimuksia. Näiden lentoyhtiöiden "musta lista" löytyy helposti Internetistä. Itse olemme tällaisia lentoyhtiöitä välttäneet, koska ei matkanteko ole sen arvoista, että asetat itsesi tietoisesti vaaraan.

Saavuimme Taiwaniin illalla, hämärän jo ollessa. Tiesimme, että Taiwanissa olisi kylmempi tähän vuodeaaikaan, joten oli aika ottaa takit ja pitkät housut käyttöön. Itse olimme nyt muutaman kuukauden ajan saaneet nauttia melkein päivittäin 30 asteen lämmöstä, joten oli vähän totuttelemista 15-20 asteen lämpötilaan. Onneksi ei kuitenkaan ollut kysymys mistään suuremmasta lämpötilan muutoksesta:D Nainen hotellistamme oli lähettänyt ohjeet, kuinka julkisilla pääsi hotellille. Löysimme Taipein lentokentältä helposti bussin, joka kulki keskustaan. Matkaa keskustaan oli noin 45 minuuttia, joten tovi siinä vierähti. Kun lähestyimme keskustaa, vastassamme oli aikamoinen ruuhka. Ajattelimme, että melkein kävellen pääsisi nopeammin perille. Päätimme kuitenkin odottaa ja suhteellisen nopeasti loppujen lopuksi pääsimme keskustaan. Simolla oli onneksi karttasovellus puhelimessaan, joten tiesimme suurinpiirtein missä oli paras jäädä pois. Kävelimme vielä noin 10 minuuttia sen jälkeen, kun olimme jääneet pois bussista. Emme kyllä millään olisi löytäneet hotelliamme, ellei hotellin nainen olisi lähettänyt kuvaa meille hotellista. Hotelli sijaitsi  nimittäin korkeassa rakennuksessa, joka oli peitetty kiinankielisillä mainoksilla. Kuvasta tunnistimme rakennuksen ja päättelimme, että sen on pakko olla tämä. Kävelimme hissin sisään ja ainut kerros, jonka yhteydessä oli kiinankieltä hissinapin vieressä oli seitsemäs kerros. Painoimme sitä ja tulimme jonkinlaiseen aulaan. Vastasamme oli nainen ja kysyimme oliko tämä hotelli. Nainen ilmeisesti tunnisti meidät ja sanoi, että olemme tulleet oikeaan paikkaan. Saimme erittäin lämpimän vastaanoton ja hyvät neuvot kuinka mm. kulkea keskustassa julkisilla. Nainen oli ilmeisesti itse päättänyt olla paikalla kun saavumme, jotta mitään ongelmia ei muodostuisi. Ihmeen hyvin saimme kuitenkin muunkin henkilökunnan kanssa asiamme hoidettua, vaikka yhteistä kieltä ei ollut. Elekieli on ollut hyvänä apuna :D Hotelli oli paljon hienompi kuin mitä olimme osanneet kuvitella. Huoneessamme oli jopa ilmastointi ja kylpyamme. 

Hotellihuoneemme

Kylpyhuone

Ohjeet tulipalon sattuessa :D

Simon vaniljarommipullo Madagaskarilta, joka avattiin uutena vuotena:D (Emme saaneet sitä lähetettyä Suomeen, niin oli pakko juoda se pois ...Ei kuitenkaan yhdessä illassa:D)

 

Jätettyämme tavaramme hotelliin, suuntasimme ulos syömään. Meillä molemmilla oli suuret odotukset Taiwanilaisesta ruuasta,  emmekä kyllä pettyneet ensimmäisellä kerralla ulkona syömässä. Löysimme aivan tajuttoman hyvän ravintolan. Söimme nuudelia naudanlihan ja makkaran kera, joka oli maustettu viinietikkalla ja seesamiöljyllä. Joimme myös jotain taiwanilaista viinietikkajuomaa, mikä ainakin oli mielenkiintoisen makuista. Harmi kun emme ottaneet ruoka-annoksesta kuvaa, oli nimittäin myös kaunis annos! Vieläkin tänä päivänä haaveilen saavani tuon saman ruoka-annoksen eteeni joku päivä. DE-LI-CIOUS.

Emme tietenkään halunneet jättää Taiwanin uudenvuodenviettoa väliin, vaan suuntasimme katsomaan Taipei 101 pilvenpiirtäjää ja keskustassa olevaa muuta menoa. Taipei 101 on yksi Taipein hienoista nähtävyyksistä. Pilvenpiirtäjä on huimat 508 metriä korkea ja oli vuoteen 2010 asti maailman korkein pilvenpiirtäjä. Uudenvuodenaattona keskiyön aikaan, ihmiset kerääntyvät Taipei 101 ympärille, katsomaan monen minuutin pituista ilotulitusta. Ilotulitteita ammutaan tornin jokaisesta kulmasta. Uudenvuodenvietto oli yllättävän rauhallista kaupungissa, eikä sitä oikein voi verrata Suomen uudenvuodenviettoon. Keskustassa ja varsinkin Taipei 101 ympärillä oli paljon katutaiteilijoita, näytöksiä, ruokakojuja ja konsertteja. Emme nähneet minkäänlaista "kännäämistä" koko illan aikana. Muutamilla oli todennäköisesti pullo paperipussissa piilossa ja keskiyön jälkeen näimme yhden sammuneen kavereidensa kanssa. Tuli siis koettua vähän erilainen uusivuosi:D

Taipei 101

Katutaiteilijoita oli paljon

Paljon ihmisiä oli paikalla

Ilotulitukset alkoivat

Tuntien istumista bussissa, moottoripyöräkyyti pimeällä ja jahtaavia kulkukoiria -Tästä oli matkamme tehty

Palattuamme Mawlamyineen päivällä, suuntasimme syömään perinteistä burmalaista ruokaa. Olimme ostaneet illaksi bussiliput majoituspaikastamme Inle järvelle, tai itse asiassa ei ihan sinne asti, vaan meidän oli kuljettava Meiktilan kautta ja sieltä vaihtaa minibussiin tai jaettuun taksiin. Pientä sumplimista asian suhteen, mutta eipä asialle voitu mitään, koska  Mawlamyinesta ei mennyt bussia suoraan Inle järvelle.

Kun olimme syöneet itsemme täyteen ja  olimme hetken hengailleet majoituspaikassamme, oli aika ottaa tuk-tuk Mawlamyinen bussiasemalle. Bussimme Meiktilaan lähtisi vasta illalla kello yhdeksän aikaan, joten toinen matkamme aikainen yöbussireissu oli edessä. Bussimatka Meiktilaan ei poikennut paljoa Mae Sotin bussimatkastamme. Erona oli, että pysähdyimme matkan varrella, ennen puolta yötä syömään ravintolaan. Itse emme enää halunneet syödä siihen aikaan ja olimme muutenkin ostaneet matkaevästä mukaamme.

Meidät herätettiin aamulla kello neljän jälkeen ja jäimme pois jossain tien reunassa kahden muun reppureissaajan kanssa. Ulkona oli vielä aivan pimeä  ja ilma ei ollut mikään lämmin (öisin lämpötila saattaa laskea aika paljonkin). Tähän emme valitettavasti olleet varautuneet etukäteen, vaan meillä oli ihan liian kevyesti vaatteita päällä.  Hetken herättyämme ja ihmeteltyämme, "että mitäs nyt tapahtuu? " Huomasimme, että emme todellakaan olleet missään bussiasemalla, vaan meidät oli ihan kylmästi jätetty tien reunaan seisomaan. Vastassamme oli muutama mopopoika, joiden tarkoituksena oli kyyditä meidät Meiktilan bussiasemalle. Itse olimme vielä ihan unenpöpperössä, emmekä voineet uskoa sitä todeksi, että vielä piti mennä mopopoikien kyytiin painavat rinkat selässä. Asia jota olimme välttäneet kuin ruttoa matkallamme, koska mielipiteemme on ollut, että mopokyyti rinkka selässä ei ole se turvallisin vaihtoehto. Emme ole luottaneet siihen, että ylipäätänsä edes pysyisimme moottoripyörän kyydissä, kun on ylimääräiset kymmenen kiloa selässä ja Simolla vielä enemmänkin painoa mukana. Paniikki oli osittain jo vallannut itseni, kun saimme vielä tietää, että matkaa bussiasemalle oli vielä noin 45 minuuttia. Siis oliko tämä oikeasti vitsi?!  Tämä oli ainut asia mitä sillä hetkellä osasimme ajatella. Mopopojat eivät olleet asiasta moksiskaan, ihan kun tekisivät tätä jatkuvasti, niin kun he myös tekevät. He kyyditsevät kokonaisia perheitä ja tavaraa päivittäin moottoripyörillään. Oli vain luotettava poikiin ja että pääsemme ehjinä perille asti. 

Olin itse jo heti alkuun varma, että kun istun moottoripyörän selkään tipun samalla sekunnilla pois moottoripyörästä, tasapaino-ongelmien vuoksi. Ihme kyllä onnistuin istumaan moottoripyörään, mutta kyllä se oli raskasta. Keskivartalon lihaksia piti jännittää jatkuvasti, että ei vaan vahingossa antanut rinkan kallistua liikaa taaksepäin. Se olisi nimittäin ollut menoa se:D Vajaa tunti istuttiin  moottoripyörän kyydissä ja ei voi muuta sanoa, että oli aivan hullua menoa! Onneksi ulkona oli vielä pimeä ja sen vuoksi ulkona ei ollut vielä muuta liikennettä. Se vielä olisi puuttunut, että ympärillä olisi ollut kaoottinen liikenne. Tie oli välillä tosi mutkikas ja pomppuinen, että saimme kyllä ihan tosissaan pitää kiinni ja jännittää, että selvitäänkö tästä ihan elossa. En ollut vähään aikaan pelännyt niin paljon, eikä asiaa auttanut se, että kulkukoirajengi lähti juoksemaan meidän perään. Onneksi kuskimme ajoivat niin kovaa, että koirat jäivät taaksemme. Huhhuh oli kyllä hulluin matka pitkään aikaan( ja kylmin...) :D Hengissä kuitenkin selvittiin.

Mopopojat jättivät meidät bussilipputoimiston eteen, josta saimme ostettua bussiliput Nyaung Shween, kaupunkiin joka sijaitsee ihan Inle järven lähellä. Ensimmäinen minibussi aamulla lähtisi vasta kello 7.30, joten jouduimme odottamaan yli kaksi tuntia toimistossa. Kahta muuta reppureissaajaa odottelu otti tosiaan hermoon ja bussilipun myyjä ei valituksilta säästynyt. Meitä koko tilanne melkein enemmän huvitti, kun kiukututti. Jos olisimme tienneet etukäteen, että matka Inle järvelle olisi ollut näin aikaavievä, niin olisimme todellakin tehneet välipysähdyksen Meiktilaan. Olimme kuitenkin jo tehneet hotellivarauksen Nyaung Shween, kun olimme huomanneet miten täynnä majoituspaikat jo olivat Mawlamyinessä. Edessä oli vielä noin neljän tunnin ajomatka Meiktilasta Nyaung Shween, joten kärsivällisyyttä kyllä koeteltiin tällä matkalla. No omaapahan typeryyttä tämä kaikki oli, kun emme enempää asioista ottaneet selvää. Ainakin olimme saaneet "nauttia" yllätyksistä tämän matkan aikana. Onneksi meillä myös oli vähän seuraa kahdesta muusta reppureissaajasta, joten ajan sai vähän nopeammin kulumaan.

Pitkän päivän jälkeen saavuimme vihdoin Nyaung Shween. Päätimme bussiasemalta ottaa tuk-tukin varaamamme hotellille, koska olimme niin väsyneitä ja halusimme nopeasti syömään ja lepäämään. Maksoimme ylihintaa parin minuutin kuljetuksesta, hotellimme sijaitsi nimittäin aivan kulman takana, kävelyetäisyyden päässä :D Olimme varanneet pariksi yöksi vähän kalliimman hotellin (maksoimme muistaakseni 35€ yö), koska halusimme vähän hemmotella itseämme tulevien joulupyhien vuoksi.

Pysähdyspaikkamme matkalla  Nyaung Shween

Hotellimme, huoneemme oli ensimmäinen vasemmalla.

Huoneemme

Tie hotellin ulkopuolella

Intialaista ruokaa

Kaupungissa oli paljon matkatoimistoja ja turistiravintoloita

Maisema oli mielestämme maagisen näköinen :)

Myanmarin viisumin hankinta ja muita kuulumisia Bangkokista

Vietettyämme koko päivän ulkona, jouduimme lopulta palaamaan takaisin majoituspaikkaamme. Kävimme melkein heti nukkumaan (oli muuten epämukavin sänky ikinä!), jotta aamu koittaisi nopeammin ja pääsisimme pois tästä likaisesta rotankolosta. Toisin kuin olimme pelänneet, niin selvisimme yöstä ihan hengissä (emme päätyneet pakastimen pohjalle) ja jäimme ilman näköhavaintoa jättiläisrotasta.

Päätimme aamulla ottaa taksin kolmanteen majoituspaikkaamme, koska se sijaitsi aika kaukana. Olimme onneksi nyt oppineet vaatimaan taksinkuljettajia käyttämään taksimittaria, koska matka tuli huomattavasti paljon halvemmaksi mittaria käyttäessä. Pari kertaa kerkesimme jo istua taksiin, kun kuski sittenkin sanoi, ettei käytä mittaria, jääräpäisinä emme tähän suostuneet ja poistuimme taksista. Nopeasti takana oli sitten toinen taksikuski, joka suostui käyttämään mittaria.

Päästyämme kolmanteen majoituspaikkaamme, olimme erittäin tyytyväisiä, koska huone oli paljon parempi ja siistimpi kuin edellinen. Sijaintikin oli paljon parempi, kun juna-asema oli ihan kävelyetäisyyden päässä. Liikkuminen paikasta toiseen oli paljon helpompaa, kun ei aina tarvinnut turvautua taksiin. Lähistöllä oli myös jonkun verta hyviä ravintoloita ja katukojuja. Olimme oikeastaan molemmat vähän yllättyneitä siitä, miten vähän katukojuja Bangkokissa oli, verrattuna esimerkiksi Kuala Lumpuriin. Ravintoloita löytyi kyllä joka puolelta Bangkokissa, mutta tuntui siltä, että jouduimme näkemään paljon vaivaa, että löysimme hyviä katukojuja. Löytämämme katukojut sisälsivät yleensä vain buffet ruokaa, mikä ei oikein ole meidän mieleen, koska ruoka yleensä ei enää ole ihan tuoretta ja ruoka on yleensä kerinnyt kylmetä. Monessa katukojussa oli sitä paitsi pelkästään ruokien nimet thaimaaksi, eikä mitään kuvia annoksista ollut saatavilla. Mikä tietenkin hankaloitti ruoan tilaamista, kun ei ollut hajuakaan siitä, mitä ruoka esimerkiksi sisälsi:D Onneksi kuitenkin löysimme muutaman katukojun, missä tarjoiltiin erittäin hyvää paikallista perinteistä ruokaa. Löysimme mm. yhdeltä syrjäiseltä kadulta maailman parasta Tom Yam keittoa. Sillä pelkällä liemellä olisi voinut elää koko loppuelämänsä ihan tyytyväisenä:D

Maailman paras Tom Yam keitto

Päivän ohjelmaamme kuului myös käyminen Myanmarin suurlähetystössä. Tällä kertaa toivottavasti onnistuneesti,  koska eiköhän tässä ole jo ollut tarpeeksi ongelmia matkassa. Lähdimme matkaan junalla, minkä koimme varsin toimivaksi liikkumismuodoksi Bangkokissa.
  Kun saavuimme paikalle, meitä vastassa oli ainakin sadan metrin jono, täynnä turisteja. Ensimmäinen ajatus oli, että montakohan tuntia tässä menee. Huomasimme, että pakettiautosta jaettiin jotain lippusia ja lappusia, joten suuntasimme sinne päin. Autosta nainen antoi meille pari paperia täytettäväksi, mistä maksoimme pienen summan. Tämän jälkeen menimme jonon perään jonottamaan. Hetken päästä pääsimme sisään itse Myanmarin suurlähetystöön, jossa jonottaminen jatkui edessä olevaan tiskiin. Sillä välin, olimme täyttäneet tarvittavat tiedot viisumihakemukseen. Piti mm. kertoa mitä tekee ammatikseen, minkä takia on menossa Myanmariin, kauan aikoo viipyä, minkälaiset hiukset, silmät ja ruumiinrakenne itsellä on jne. Paperiin piti myös liittää pari passikuvaa. Päästyämme tiskille, tiskin takana oleva mies antoi meille muovisen kortin, joka kertoi meidän hakevan turistiviisumia. Jonottaminen jatkui tämän jälkeen ja huomasimme että monet eivät jaksaneet odottaa loppuun asti, vaan jättivät viisuminhakuprosessin kesken. Kolmen tunnin odottamisen jälkeen pääsimme vihdoin turistiviisumitiskille, jossa annoimme täytetyt hakemukset, kopion passistamme ja passimme työntekijälle. Saimme valita miten nopeasti halusimme viisumin, yhden, kahden vai kolmen päivän sisällä. Hinta oli kalliimpi mitä nopeammin sen halusi. Itse päädyimme viisumiin, jonka saisimme kahden päivän sisällä. Hinta oli muistaaksemme 24€. Olimme yllättyneitä miten vaivattomasti asiointi tiskillä sujui, olimme nimittäin jännittäneet sitä tosi paljon etukäteen. Olimme kuulleet, että kysymyksiä saattaa sadella tosi paljon, mutta meiltä ei kysytty kysymystäkään. Vihdoin oli tämä ensisijainen syy minkä takia edes tulimme Bangkokiin hoidettu. Olimme joutuneet näkemään enemmän vaivaa, kun osasimme odottaa. Onneksi kuitenkin olimme jaksaneet olla kärsivällisiä viisuminhaun suhteen.

Myanmarin suurlähetystö

Sillä välin kun odottelimme viisumiamme Myanmariin, niin tutustuimme Bangkokiin ja sen nähtävyyksiin. Bangkokissa on satoja erilaisia temppeleitä ja palatseja. Kävimme muutamassa temppelissä, joihin sisäänpääsy oli ilmainen. Kävimme myös kiertelemässä monessa ostoskeskuksessa, missä ajan sai hyvin kulumaan:D

Kullatut buddha patsaat

Keskeneräinen pilvenpiirtäjä

Ruuhka-aika

House of Walker

Ostoskeskus

Pupu tyttöjä

Madame Tussauds

Olimme käyneet Myanmarin suurlähetystössä keskiviikkona, joten saimme viisumimme jo saman viikon perjantaina. Hotellia varattaessa kolmeksi yöksi, emme heti olleet ajatelleet, että vähempikin olisi riittänyt. Hotellivarauksemme oli nimittäin maanantai aamuun asti, joten oli vielä vietettävä viikonloppu Bangkokissa. Koska olimme matkalla Myanmariin, koimme järkevimmäksi ylittää raja Mae Sotissa. Mae  Sot on yksi Thaimaan rajanylityskaupungeista, maan itäosassa. Pieneen kaupunkiin oli matkaa noin 7-8 tuntia bussilla. Päätimme lauantaiaamuna, käydä ostamassa bussiliput Mae Sottiin. Halusimme ostaa bussiliput etukäteen, koska emme olleet varmoja, saisimmeko liput samana päivänä kun lähtisimme. Bussiasema, josta bussit Mae Sottiin lähtivät, oli aika kaukana, joten meidän oli pakko kulkea junalla sinne. Päätimme samalla käydä suuressa viikonloppumarketissa (Chatuchak Market), koska se sijaitsi melko lähellä bussiasemaa. Matkan varrella, oli myös iso puisto, jossa poikkesimme ottamassa kuvia.

Saatiin vihdoin Myanmarin viisumi

Puisto marketin lähellä

Kala vedessä

Chatuchak Market on Thaimaan suurin marketti, jossa myydään IHAN KAIKKEA.  Marketissa  saa helposti koko päivän kulumaan. Itse löysimme sieltä halvalla vaatteita ja tuliaisia.

Marketissa myytiin mm. pieniä kilpikonnia

ja koiran- ja kissanpentuja