Taroko Gorge - Eksyminen kielletylle polulle ja yllättävä kohtaaminen villieläimen kanssa

Jatkoimme matkaa ylhäällä vuoristossa reippaalla vauhdilla. Kello oli jo yllättävän paljon kun olimme päässeet ylös. Olimme suunnitelleet ottavamme kaksi polkua päivän aikana, mutta se jäi nyt nähtäväksi olisiko sille aikaa. Dali kylään oli yllättävän pitkä matka, olimme saapuneet ylös vuoristoon aikoja sitten, mutta vieläkään kylää ei näkynyt. Aloimme jo epäilemään, että olimme eksyneet. Tieopasteet ylhäällä vuoristossa olivat huonot, niissä oli nimittäin vain polkujen nimet kiinaksi. Turisti-infosta saadun kartan avulla yritimme yhdistää samoja kiinansanoja, tieopasteissa oleviin. Huomasimme pian, että kartta oli puutteellinen, kaikkia reittejä ei nimittäin näkynyt kartassa. Hienoa. Vaihtoehtomme oli jatkaa eteenpäin tai mennä samaa reittiä alas. Itseäni kauhistutti ajatus mennä samaa reittiä alas, koska ylöstulo oli jo ollut niin vaikea ja pelottava. Päätimme siis jatkaa tietä suoraan ja luottaa siihen, että päätie veisi meidät Dali kylään ja että sieltä kulkisi hyväkuntoinen tie alas.

Kun olimme kulkeneet päätietä jonkun aikaa, yhtäkkiä tien lähellä olevasta pusikosta kuului ääntä ja jokin lähti nopeasti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan mäkeä ylöspäin ja pysähtyi muutaman metrin päähän. Ei helvetti se on karhu. Mustan karhun takapuoli vain näkyi kun se juoksi poispäin. Tässä välissä olimme molemmat melkein saaneet sydänkohtauksen ja refleksinomaisesti perääntyneet muutaman metrin taaksepäin. Otimme tien vierestä muutaman kiven ja kepin mukaamme varmuuden vuoksi, jos karhu jostain syystä olisi päättänyt lähteä peräämme (niistä olisi varmasti ollut tosi paljon apua). Olimme jo kulkeneet niin pitkän matkan ylhäällä, joten vaihtoehtona ei enää ollut perääntyä, vaan oli jatkettava matkaa eteenpäin. Karhuja ja muita eläimiä saattoi tietenkin olla muuallakin metsässä, josta emme vaan tienneet. Mikä ei tietenkään ollut lohduttava ajatus. Karhu oli vain ensimmäinen eläin joka oli tullut meitä vastaan. Odotimme hetken paikallamme kunnes olimme nähneet, että karhu varmasti oli poistunut paikalta. Kivet ja kepit kädessä (ja sydän kurkussa) jatkoimme matkaa eteenpäin, kohdasta josta karhu oli lähtenyt liikkeelle. Kun olimme rauhallisesti ohittaneet kohdan useammalla metrillä, niin pistimme juoksuksi. Adrenaliini pumppasi veressä ja halusimme nopeasti pois kyseisestä paikasta. Aivan hullua, että karhu oli ollut parin metrin päässä meistä!

Karhun kohtaamisen jälkeen olimme erittäin valppaina koko ajan. Jokainen ääni jonka kuulimme pusikoista, sai sykkeen nousemaan ja karvat pystyyn. Juuri ennen kuin löysimme Dali kylän, näimme vielä kaksi apinaa lähellä olevassa pusikossa. Aluksi kun emme niitä nähneet, niin pelkäsimme tietenkin, että ne olivat karhuja. Onneksi eivät olleet.

Kun lopulta saavuimme Dali kylään, aloimme vahvasti epäilemään, että emme saisi olla siellä ilman lupaa. Tuntui vähän siltä kun olisimme olleet tunkeutujia alueella. Seurasimme kuitenkin kylässä olevia reittiopasteita, koska halusimme löytää tien alas. Hetken pyörittyämme alueella totesimme, että meillä ei ollut hajuakaan mihin suuntaan meidän pitäisi mennä. Yksi reittiopaste näytti, että pitäisi kulkea pusikoiden läpi, missä ei edes näkynyt tietä. Seisoimme opasteen vieressä ja olimme vaipumassa epätoivoon, koska emme tienneet minne mennä. Oli jo iltapäivä ja pelkäsimme, että emme kerkeäisi alas ennen kuin olisi pimeä. Olimme melkein päättäneet, että kuljemme tietä minne opaste osoitti, kuin vanhempi mies tuli sanomaan, että meidän ei kuulu mennä sitä tietä vaan lähellä olevan portin läpi. Emme olleet ajatelleet tätä vaihtoehtona, koska luulimme että kyseinen tie veisi jonkun alkuperäisihmisen kotiin. Kiitimme kovasti miestä  hänen avustaan. Tajusimme, että olimme juuri todennäköisesti tavanneet alkuperäisihmisen ja pystyimme vain toivoa, että mies ei ollut kokenut vierailuamme kylässä epäkunnioittavana. Onneksi mies huomasi meidän eksyneen juuri oikeana hetkenä. Ties minne olisimme vielä joutuneet ilman hänen apua.

Pientä sumua oli ilmassa

Saavuimme vihdoin Dali kylään

Jatkoimme matkaa miehen osoittamaan suuntaan reippaalla vauhdilla. Meille tuli kiire ehtiä alas ennen pimeää, joten reipasta vauhtia oli pidettävä yllä. Ajatus siitä, että taskulampulla alkaisimme kulkemaan polkuja viidakossa ei ollut houkutteleva. Ties mitä eläimiä yöllä oli liikkeellä. Takaraivossa oli myös koko ajan pieni pelko siitä, että maanjäristys saattaisia tulla milloin tahansa ja sen mukana maanvyöryt.  
Käveltyämme hetken saavuimme tienristeykseen. Vaihtoehtona oli kolme eri tietä. Kartasta löysimme onneksi samat kiinalaiset symbolit mitä tieopasteissa oli, joten siitä pystyimme päättelemään mikä tie veisi meidät pois nopeiten. Ainut huono asia oli, että suunnasta (johon oli tarkoitus mennä) kuului jatkuvaa koirien aggressiivista haukuntaa, sekä muita epämääräisiä ääniä. Todennäköisesti joku mies oli töissä ja hakkasi työkaluilla jotain. Itse kuitenkin päättelin, että metsässä oli joku sarjamurhaaja teroittamassa veitseään verenhimoiset koirat seuranaan:D (Miten niin vilkas mielikuvitus). Meidän oli kuitenkin kuljettava kyseistä tietä, koska se oli se lyhyin kartan mukaan. Hiivimme hiljaisina, toivoen että koirat eivät kuulisi meidän kävelevän tietä pitkin. Mitään ikäviä yhteentörmäyksiä ei sattunut, vaan saimme kulkea ihan rauhassa kyseistä tietä alas. Koirat olivat todennäköisesti jossain vähän kauempana, aidan takana tai kytkettynä kiinni.

Matkamme alaspäin sujui hyvin, kunnes yksi este tuli eteemme. Viidakko, jossa kuljimme oli erittäin tiivis ja välillä jouduimme kulkea pusikoiden ja risujen läpi, mutta tämä ei meitä haitannut. Olihan meillä jo kokemusta viidakkotrekkaamisesta Afrikasta. Este jonka huomasimme edessämme oli sortunut polku. Noin 10-15 metriä polkusta oli ilmeisesti tuhoutunut maanvyöryssä. Sillä hetkellä pystyin vain ajattelemaan, että miten helvetissä tämä on mahdollista, että missään ei kerrota, että kyseisellä reitillä polku on osittain sortunut. Pakkohan tällaisesta on saatava varoitus etukäteen?! Itse olin jo ihan luovuttamassa. En pystynyt kuvittelemaan, että kulkisimme saman matkan takaisin. Siinä ajassa olisi jo kerennyt pimentyä, eli olisi aivan liian vaarallista jäädä metsään yöksi. Huomasin, että Simokin oli stressaantunut ja päässään mietti, että mitä nyt tekisimme, jotta pääsisimme täältä joskus pois. Simo tutkiskeli ympärillä olevaa ympäristö ja sanoi yllättäen, että menemme sortuneen polun läpi.  En voinut uskoa tätä todeksi. 

Simo oli huomannut edessä ketjun joka oli kiinnitetty kallioon, josta pystyi pitämään kiinni kun kulki sortuneiden kivien päällä. Maasta huomasi myös joitain vanhoja kengänjälkiä, joten ilmeisesti jotkut toisetkin olivat tätä samaa reittiä kulkeneet. Simon kannustuksen takia uskalsin kulkea sortuneen polun läpi, vaikka paniikki oli jo osittain vallannut itseni. En tiedä miten korkea sykkeeni oli, mutta arvelisin että lähellä kahtasataa. Sortuneen polun vieressä oli monen sadanmetrin puhdas pudotus. Yksi virheaskel tai liukastuminen saattoi olla kohtalokas. Voin sanoa, että en ikinä ole ollut niin peloissani, edes karhun kohtaaminen ei tuntunut miltään tähän verrattuna. Kun molemmat olimme selvinneet sortuneesta polusta, oli vielä kiivettävä köyttä pitkin pari metriä ylöspäin, koska ehjä polku sijaitsi sortuneen polun yläpuolella. Emme yhtään tienneet miten kestävä köysi oli, joten Simo kokeili ensin kestäisikö se hänen painoa. Köysi kesti onneksi Simon painon ja hän kiipesi sen avulla ylös. Itseäni pelotti, että en jaksaisi vetää itseäni ylös tai että liukastuisin kun otan tukea maasta ja kivistä. Onneksi kuitenkin selvisin tästäkin. Oli kyllä kauhein kokemus ikinä! Tärisevänä jatkettiin sitten matkaa ja pystyimme vain toivomaan, että tämä oli ainut sortunut osa polullamme. Emme ottaneet kuvia sortuneesta polusta, koska sillä hetkellä ei ollut valokuvaaminen ensimmäisenä mielessä, vaan halusimme nopeasti pois paikalta. Jälkeenpäin olisi tietenkin ollut jännä nähdä kuvia kyseisestä paikasta.

Tässä kohtaa kuulimme koirien haukuntaa

Päästyämme koirien räksyttämisestä eroon, jatkui polku välillä hyvinkin jyrkkänä

Viidakko oli hyvin tiivis

Sortuneen polun jälkeen huomasimme vanhan sillan yläpuolellamme.

Jatkettuamme matkaa vähän eteenpäin, oli edessämme tietenkin toinen sortunut polku. Tämä ei onneksi ollut yhtä hankala kuin ensimmäinen.

Tästä jatkui matka taas ylöspäin. Monesti mietimme reitin varrella, että kuljemmeko kuitenkaan oikeaa reittiä kun polku välillä kulki ylöspäin, eikä alaspäin.

Polkua seuraamalla tulimme sillan juurelle. Silta ei taida enää olla käytössä:D

 Yli kahden tunnin kävelyn tai itse asiassa hölkän jälkeen olimme vihdoin päässeet lähemmäksi maata. Polku oli loppumatkaa kohti muuttunut paljon selkeämmäksi ja helpommaksi. Takana oli sortuneita polkuja, kyyneleitä ja hikeä, sekä pari meikäläisen liukastumista. Simo kerkesi pelästyä molempina kertoina, mutta jotenkin sain aina itseni pidettyä kasassa ja estettyä liukumista alaspäin. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut. Kaikki eväät oli jo syöty ja vettäkään ei ollut enää paljoa jäljellä. Molemmilla tärisi myös jalat ihan hullun lailla. En tiedä johtuiko tämä adrenaliinista vai lihasväsymyksestä.

En enää oltu niin korkealla. Mikä helpotus!

Iso kivi matkan varrella

 En voi sanoin kuvailla miten onnellisia olimme kun olimme päässeet maanpinnalle. Taisin huutaa onnesta kun olin niin helpottunut. En voinut uskoa että olimme selvinneet tästä päivästä ilman minkäänlaisia loukkaantumisia. Olin ihan tosissani uskonut, että kyseinen retki olisi meidän viimeinen retkemme. Kyllä sitä tunsi itsensä voittajaksi kun oli päässyt maanpinnalle.
 Alhaalla sitten selvisi miksi kyseinen reitti oli tuntunut niin haastavalta. Kyseinen reitti olisi vaatinut " mountain permitin", eli vuoristoluvan, jotta kyseiselle polulle olisi saanut mennä. HUPS... Oltiin ilmeisesti eksytty vähän väärälle polulle. Tämä kyllä selitti kaiken. Luimme jälkeenpäin, että kyseinen trekki yleensä tehdään kahdessa päivässä, yöpyen ylhäällä vuoristossa yhden yön. Ei ihme, että meille siis oli tullut vähän kiire alas, jotta kerkeäisimme pois ennen pimeätä.

Infoa Dali Datong polusta

Shakadang polun turvatoimet

Hyvä, että näin jälkeenpäin saimme tämän tiedon :D

Päiväretkemme Taroko Gorgen kansallispuistossa ei loppunut vielä tähän, vaan tästä seurasi noin tunnin matka, Taroko Gorgen pääsisäänkäynille ja  bussiasemalle. Teemme tästä erillisen postauksen, koska muuten tästä kirjoituksesta tulisi aivan liian pitkä. Matkalla bussiasemalle saimme nauttia aivan uskomattoman kauniista maisemista. Tästä lisää seuraavassa postauksessa.