RINKKA SELÄSSÄ MAAILMAN YMPÄRI: Trekkipäivä 2 - Vierailu kylän sairaalaan ja kävelyä riisipeltojen keskellä

Seuraavana päivänä heräsimme jo neljältä aamulla. Olimme molemmat ihan unenpöpperössä herättyämme. Afrikassa aikaisin herääminen kuuluu normaaliin elämään. Ihmiset heräävät kukonlaulun aikaan, kello 5-6 välillä tekemään töitä. Itsekkin heräsimme melko aikasin Afrikassa ollessa, koska kukot tosiaan kiekuvat niin kovaa ja liikennemeteli on niin meluisa, että on vaikea saada enää nukutuksi kello kuuden jälkeen. Simolla on vähän paremmat unenlahjat kun minulla. Itse olen saanut nukutuksi vähän pidempään korvatulppien avulla.

Aamulla herättyämme, suuntasimme alas alakertaan juomaan kahvit ja syömään pari keksiä, ennen kuin toinen trekkipäivämme alkaisi. Aamun suunnitelma oli, että kiipeäisimme ylös, lähellä olevalle kukkulalle nauttimaan maisemista ja sen jälkeen suuntaisimme takaisin talolle, missä meitä odottaisi valmis aamiainen.

Kukkulalle kiipeäminen oli tosi raskasta niin aikaisin aamulla, tuntui siltä, että energiataso oli tosi alhainen ja olimme molemmat aivan poikki jo ennen puoltaväliä. Olimme niin hengästyneitä, että puhuminen ei onnistunut ja piti oikein keskittyä hengittämään:D Jotenkin kuitenkin saimme itsemme ponkaistua ylös mäelle. Ylhäällä aurinko oli jo noussut ja pääsimme nauttimaan lämpimästä kahvista ja muutamasta kakkupalasta (kyllä, Madagaskarilla syödään paljon makeita välipaloja).

Auringonnousu

Kukkulalta alastuleminen oli vähän helpompaa, vaikka omat varpaani eivät tykkää jyrkistä alamäistä. Oikea syy varpaiden epämukavuuteen oli kuitenkin se, että olin ostanut liian pienet trekkikengät itselleni. Lyhyen kävelyn aikana ne ovat ihan mukavat, mutta kun pitäisi kävellä monta tuntia ja varsinkin jyrkkiä alamäkiä alas, niin kyllä alkaa tuntua ilkeältä. Kaksipäiväinen trekki johti siihen, että isovarpaan kynteni tummuivat ja kipeytyivät, ja lopuksi jouduin irroittamaan molemmat kynnet. Opetus: älä osta liian pieniä trekkikenkiä, mieluummin sitten yhden numeron isommat.

Talolla meitä odotti mahtava ja monipuolinen aamiainen. Talon kaksi naista olivat valmistaneet meille kaikennäköistä hyvää. Oli riisikeittoa, kuivattua zebunlihaa, lettuja hillon kera, riisileipää, makeaa fritteerattua perunaa sekä kahvia ja teetä.
Ennen kuin lähdimme, kiitimme naisia heidän ystävällisyydestä, vieraanvaraisuudesta ja heidän tekemästään ruuasta. Naiset olivat aidosti iloisia meidän vierailusta heidän pieneen kylään. Tippa tuli melkein linssiin, kaikista kauniista sanoista, mitä he meille sanoivat. Harvoin niin aitoja ihmisiä tapaa.

Talo jossa majoituimme

Jätettyämme talon, jatkoimme matkaa tutustuaksemme kylään, jossa olimme yöpyneet. Kävimme mm. tutustumassa paikallisten työntekoon, eli mitä he tekevät saadakseen päivittäisen elantonsa. Monet työt, kulkevat sukupolvesta toiselle, eli jos vanhemmat ovat riisinviljelijöitä, niin lapsetkin ajautuvat tekemään samaa työtä. Lapset ovat pienestä pitäen mukana työnteossa jollain tapaa, yleensä jopa koulunkäyntinsä ohella.

Miehet tekevät riisistä jauhoa

Viikonloppusin paikassa oli paikallinen marketti

Miehet korjasivat polkupyöriä. Heidän mielestään olimme enkeleiden näköisiä:D

Talossa asui mies, joka teki puukärryjä

Miehet lämmittivät uunia maissinjyviä varten

Naiset osallistuivat myös popkornin tekoon (oppaamme vasemmalla)

Oppaamme kertoivat, että puun kukkaa käytetään huumausaineena. Se on mm. suosittu lasten- ja nuorten keskuudessa.

Päivän aikana pääsimme myös tutustumaan kylän julkiseen sairaalaan, mikä varsinkin minua sairaanhoitajana kiinnosti erittäin paljon. Sairaalassa toimi lääkäri, joka ei sillä hetkellä ollut paikalla ja farmaseutti. Muita työntekijöitä ei ollut. Farmaseuttimies kyseli paljon asioita minulta sairaanhoitajana ja kertoi mielellään sairaalan toiminnasta meille.

Sairaalan suurin asiakasryhmä oli pienet lapset, (alle kaksivuotiaat). Työkuvaan kuului mm. konsultaatiot ja lääkkeiden jakaminen sairaille asiakkaille. Asiakaskunta ei ollut hirveän iso, päivästä riippuen, saattoi olla 5-15 asiakasta. Lapsiasiakkaita oli paljon, koska heille annettiin mm. perusrokotteita. Farmaseutti kertoi, että lapset saavat yhdeksän rokotetta ilmaiseksi. Miestä huoletti se, että hänellä ei ollut toimivaa jääkaappia rokotteille, jotta ne pysyisivät kylmänä. Hän joutui joka päivä kulkemaan toiseen sairaalaan hakemaan rokotteitaan, jotta hän pystyi rokottamaan asiakkaita vastaanotollaan. Mies kysyi mm. minulta, oliko minulla tähän ongelmaan joku ratkaisu.

Farmaseutti sanoi meille, että voimme tulla tutustumaan sairaalan sisätiloihin jos haluamme. Tottakai halusimme.
Emme olleet ihan odottaneet sitä, mitä sisällä näimme. Olimme kuitenkin edellisellä matkallamme Kambodzassa, myös tutustuneet julkiseen sairaalaan, joka ei lähelläkään ollut saman tasoinen kuin tämä sairaala. Sairaalan sisätilat veti kyllä hiljaiseksi. En tiennyt mitä sanoa tai ajatella. Sairaalassa oli kolme huonetta ja pitkä käytävä. Sisällä oli pimeä ja tunkkainen ilma. Yhdessä huoneessa oli kolme sänkyä, jossa pelkät muoviset patjat. Toisessa huoneessa oli niin sanottu, synnytyssänky. Sitä ei ollut käytettyä pitkään aikaan, koska suurin osa naisista synnyttävät kotona. Jotkut naiset olivat synnyttäneet sairaalassa, jos heillä oli ollut vaikea raskaus. Farmaseutti kertoi, että monesti ihmiset avuvat vähän syrjemmässä, kauempana sairaalasta. Vaikeissa raskauksissa ja synnytyksen lähestyessä, mies monesti kantaa raskaana olevan vaimonsa sairaalaan, koska ei ole muuta tapaa päästä sinne. Kylässä ei ollut paljon kulkuneuvoja, ja vaikka joitain oli, niin harvoilla oli varaa käyttää niitä.

Itse purskahdin järkytyksestä kyyneliin, nähtyäni sairaalan kaksi muuta huonetta. Näin surun miehen kasvoilla kun hän esitteli huoneet meille. Tällainen herkkis kun olen ja eläydyn vähän liikaa asioihin. En kuitenkaan osannut odottaa tällaisia sairaalaolosuhteita, kun ensimmäisenä näimme toimiston, mistä sai ihan hyvän vaikutelman. Tuli niin surullinen ja avuton olo, kun mietti miehen työtä sellaisessa paikassa. Olin kyllä niin vihainen maailmalle sillä hetkellä. Tiedän, että kehittyneissä sairaaloissa, ihan Suomessakin, heitetään niin paljon ”vanhentuneita” välineitä ja muuta tavaraa roskiin. Nämä tavarat voisi lähettää kehitysmaihin, missä ne olisivat kullan arvoisia. Kyseisessä sairaalassa, ei ollut juuri mitään työvälineitä. Jotenkin niin uskomatonta. Eikä tässä vielä kaikki. Farmaseuttimies ei ollut saanut mitään palkkaa melkein vuoteen. Korruptio vaivaa pahasti maata. Aina joku vetää paikallisten ihmisten rahat välistä. Mies hyvää hyvyyttään teki työtään rahasta huolimatta, koska ei halunnut jättää kylänsä ihmisiä pulaan.

Farmaseutti sairaalan toimistossa

Tunteikkaan sairaalavierailun jälkeen jatkoimme trekkiämme riisipeltojen läpi. Trekkimme aikana riisipelloilla, näimme jopa kaksi käärmettä. Madagaskarilla ei ole yhtään tappavan myrkyllistä käärmettä, vaikka maassa on vaikka kuinka monta erilaista käärmelajia. Joten aihetta suureen paniikkiin ei ollut:D

Kaksipäivämme trekkimme oli päättymässä, hyviin tunnelmiin. Viimeinen pysähdyksemme oli Betafon kaupungissa, jossa kävimme kuninkaan haudalla ja tutustumassa paikalliseen markettiin. Oppaamme olivat mitä mahtavimmat ja meillä oli monta mielenkiintoista keskustelua. Miesoppaamme oli jopa käynyt vuoden koulua Norjassa vaihto-oppilaana, joten hän vähän tiesi millaisesta paikasta me olimme kotoisin. Hän sanoi, että hän on onnellisimmillaan Madagaskarilla, vaikka Norjassa oli asunut ja maasta tykännyt. Mies asui itse pienessä talossa pienessä kylässä ( hän oli itse kasvanut kylässä jossa yövyimme). Mielestäni erittäin kunnioitettavaa ja siitä näkee kuinka pienet asiat tekevät ihmisen onnelliseksi.