Onko matkustajageeniä olemassa?

Matkamme Taytayssa oli päättymässä ja seuraavana olimme suuntaamassa nokkaamme kohti  Palawanin provinssin pääkaupunkia, Puerto Princesaa. Puerto Princesa oli viimeinen kohteemme Filippiineillä. Sieltä lentäisimme takaisin Manilaan, jossa meillä oli lyhyt välilasku ja jatkaisimme matkaa Malesian Borneoon. Mietimme pitkään sitä, haluammeko vielä lentää takaisin Malesiaan, mikä oli matkamme alkuperäinen suunnitelma. Olimme tähän asti matkaa, reissanneet aika kovalla tahdilla ja sen lopputuloksena olimme tietenkin aika väsyneitä. 
Välillä kun olemme lukeneet matkablogeja, olemme hämmästelleet sitä, miten monessa maassa jotkut ovat käyneet maailmanympärimatkallaan. Jotkut saavat mahdutettua yli 30 maata yhteen vuoteen.  Vaikka matkallamme olemme käyneet monessa paikassa, niin reissuumme on tähän asti (vain) mahtunut 11 maata. No onhan se aika paljon, mutta tiedämme ihmisiä, jotka ovat reissanneet vielä kovemmalla tahdilla. Emme kuitenkaan näiden ihmisten matkustustapaa halua tuomita, vaan jokainen matkustakoon omalla tavalla. Meidän kohdalla, noin monta maata lyhyen ajan sisällä, ei kuitenkaan sovi. Sen olemme kyllä huomannut tämän matkan aikana. Nämä ovat niitä asioita mitä vain matkan päällä oppii, niin sanotusti kantapään kautta:D

Omalla tavalla olemme molemmat hyvin vaativia itseämme kohtaan kun matkustamme. Meille ei riitä, että näemme pelkästään maan suurimmat turistinähtävyydet, sekä että vain pintapuolisesti tutustuisimme maahan. Haluamme perusteellisesti tutustua paikalliseen elämään ja kulttuuriin. Olemme halunneet nähdä monta erilaista kaupunkia, ihan pääkaupungeista pieniin syrjäisiin kyliin.
 Monesti kun ihmiset tekevät maailmanympärimatkaa, niin jokaisessa maassa vietetään aika vähän aikaa. Varsinkin jos kyseessä on niin sanottu "valmismatka", jolloin kaikki lennot on varattu etukäteen. Käydään pääkaupungissa ja ehkä jossain toisessa kaupungissa, ennen kuin taas jatketaan matkaa seuraavaan maahan. Matkustamalla pelkästään maan pääkaupunkiin ja maan eri turistikohteisiin, matkalla jää paljon näkemättä ja silloin todennäköisesti  saa vain kiillotetun kuvan maasta. Kun taas matkustaa pienempiin ja syrjäisempiin kaupunkeihin ja kyliin (poistuu tavanomaisilta matkareiteiltä), sitä näkee suuremmalla todennäköisyydellä aitoa paikallista elämää, joka voi olla hyvinkin erilaista verrattuna suurkaupunkien elämään. 

Se, että Filippiinien jälkeen vielä matkustimme Borneoon, oli ehkä pieni virhe. Emme yksinkertaisesti tehneet siellä yhtään mitään, koska olimme niin väsyneitä :D Aamuisin oli vaikeata herätä aikaisin ja tehdä retkiä sademetsiin ja muihin paikkoihin. Tulipahan ainakin levättyä. Itseäni kuitenkin näin jälkikäteen on harmittanut, että emme käyttäneet hyväksi vietettyämme aikaa siellä. (Kirjoitamme  enemmän matkastamme Borneossa seuraavissa postauksissa). 

Yksi matkustelun vaikeimmista asioista on itselleni ollut, maiden ja eri kohteiden pois karsiminen. Aina kun olemme matkustaneet uuteen maahan, niin sitä haluaisi nähdä kaiken. Tämä on kuitenkin miltei mahdotonta, jos vielä haluaa jatkaa matkaa muihin maihin ja että aika kaiken lisäksi on rajallinen. Mutta onko se aika oikeasti rajallinen meille? Meillähän on aikaa matkustaa vaikka koko elämämme, mutta silti jostain syystä on vaikea karsia matkakohteita pois ja "siirtää" niitä seuraavaan matkaan. Haluamme nähdä niin paljon ja jostain syystä sitä pelkää, että mitä jos tämä onkin viimeinen matkamme? Mitä jos jäämme kiinni oravanpyörään, emmekä enää pääse sieltä pois? Onneksi nyt pikkuhiljaa olemme pääsemässä pois tästä ajattelutavasta.

 On hyvin yleistä, että ajatellaan, että matkustelu on melko mahdotonta sitten kun on asettunut aloilleen (varsinkin pitkien matkojen tekeminen). Kun on ostanut talon, perustanut perheen ja on vakituisessa työssä. Olemme niin monta kertaa kuulleet, että  "matkustakaa vielä kun olette nuoria". Olemme myös itse joskus ajatelleet näin. Yleensä sellaiset ihmiset, jotka eivät itse ole matkustaneet paljon, kokevat matkustelun hankalana ja miltei mahdottomana. Itsekkin kuuluimme tähän ryhmään vähän aikaa sitten. Onneksi nyt kertyneen matkakokemuksen myötä, ajatusmaailmamme tämän suhteen on vähän avartunut. Olemme nähneet miten paljon mahdollisuuksia elämä on täynnä. Ei ole pakko asettua siihen muottiin, mihin ihmiset olettavat sinun asettuvan. Yksi tärkeimmistä asioista mitä olemme oppineet tämän matkan aikana on, että oma elämä pitäisi elää niin kuin itse haluaa, eikä niin kuin toiset haluaisivat, että elät elämääsi. Elämä on aivan liian lyhyt siihen, että yrität vain miellyttää muita ja elää elämääsi niin kuin muut toivoisivat. 

Miksi suurin osa ihmisistä ei koe suurta tarvetta matkustaa ja sitä viihtyy samassa paikassa koko elämänsä? (Näillä ihmisillä tarkoitamme heitä, jotka ehkä kerran vuodessa käyvät lyhyellä lomamatkalla ja korkeintaan muuttavat toiseen kaupunkiin kotimaansa sisällä).  Olemme miettineet tätä asiaa Simon kanssa ja emme vaan millään koe, että kuulumme kyseiseen ryhmään. Maailmassa on niin monta tuntematonta paikkaa nähtävänä, että ajatuskin siitä, että jäisimme samaan paikkaan koko loppuelämämme ajaksi, tuntuu aivan järjettömältä. Se, että emme ollenkaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mitä tulemme tekemään muutaman vuoden päästä ja missä ylipäätänsä tulemme olemaan kiehtoo meitä. Olemmeko töissä vai olemmeko toisella matkalla?  Opiskelemmeko uutta vai teemmekö samaa työtä kuin tähän asti? Asummeko Suomessa vai ulkomailla? Tuntuu ihanalta jättää elämänsä avoimeksi ja vain mennä sinne minne tuuli kuljettaa. 

Puhutaan, että jollain ihmisillä on niin sanottu matkustajageeni (the wanderlust gene) ja asiaa on myös tutkittu jonkun verta.  Uskotaan, että 20%  kaikista ihmisistä kantavat tätä geeniä. Kyseiset ihmiset ovat seikkailunhaluisia ja uteliaita, eivätkä yksinkertaisesti saa tarpeeksi matkustelusta. Tästä pääsee lukemaan kyseistä artikkelia. 
Ehkä kuulumme tähän prosenttiin ?